Stella - 100km/h

Täytyy saada levätä huolella
Antaa ajan olla minun puolella

Heräsin rakkaan kanssa samaan aikaan. Kello näytti varttia vaille kuusi. Hän nousi, meni vessaan, haki lehden ja toi sen minulle sänkyyn. Sitten kuulin, kuinka hän rouskutti muroja, huuhtoi kulhon, pesi hampaat. Viimeinen päänsilitys ja sitten olinkin jo yksin. Ensimmäinen varsinainen sairauslomapäivä. Ihan yksin.

Minä en saanut enää unta, kun ulko-ovi painui kiinni. Luin lehden sängyssä ja katselin auringon leikkiä vaaleanpunaisilla lakanoilla. Ahdistus alkoi hiipiä sisimpään. Muut olivat samalla hetkellä töissä, lajittelivat postia, nauroivat viikonlopun kommelluksille. Minä halusin yhtäkkiä nousta, ottaa työvaatteet pyykkinarulta ja juosta muut kiinni. Halusin mennä esimiehen huoneeseen, repiä sairauslomatodistuksen ja palata omalle työpisteelle. Olisin hymyillyt toisille, kertonut olevani nyt ihan kunnossa. Mutta maatessani omassa sängyssä puoli seitsemältä aamulla minä ymmärsin, että minä kuuluin nyt tänne. Tähän kakkoskerroksen asuntoon, sairaana ja voimattomana.

Minulla on tunne, että tästä vapaasta täytyy ottaa kaikki irti. Se tunne saapui eilen illalla, kun katsoin kalenterin tyhjiä sivuja. Tajusin, että voin oikeasti lähteä isän kanssa matkalle, viedä kummipojan retkelle, käydä tapaamassa kaukaisia ystäviä, auttaa syntymäpäiväjärjestelyissä, maalata vanhempien taloa ja ommella äidin kanssa verhoja. Kotona voin pestä ikkunat, vahata lattiat, muuttaa sisustusta, siivota kaapit ja järjestellä vihdoin keittiössä. Kaikki tuo suunnittelu saa pulssini kohoamaan ja mieleni levottomaksi. Tulee tunne, että kaikki täytyy tehdä hetinyt, muuten ei ehdi. Ja sitten, salaman lailla, tiedostan, ettei minulla ole voimia. Yhtäkkiä tajuan, etten jaksa, etten pysty, etten kykene. En jaksa lähteä pois, en tavata ketään, en järjestää elämääni. Tahdon vain olla ja pysytellä piilossa.

Kun aika on kypsä, minä nousen piilostani ja painan toivottavasti vähemmän kuin sinä päivänä, jolloin pääni painui pensaaseen.

Superchick - Hold

I need a hand to hold
To hold me from the edge
The edge I'm sliding over slowly

Pidin eilen tarkoituksella tauon. Pelasin Nintendo Wiin tanssipeliä, sitä ainoaa konsolipeliä, jota suostun pelaamaan. Lisäksi kävin kaupassa, ostin makeita kirsikoita, lähdin ystävän syntymäpäiville, join liikaa ja kävin vielä syömässä hampurilaisenkin. Olin uhkarohkea, koska tahdoin kerrankin tuntea jotain muuta kuin valtavan paineen rinnassani. Hetkeksi se onnistuikin. Sitten - heti hampurilaisen jälkeen, kun oli aika lähteä baariin - henki salpautui, vatsaan koski ja päässä huimasi. Sanoin, että väsyttää, että lähden kotiin. Oksensin pihalla, oksensin uudestaan kotona. Lopulta otin lääkkeitä ja vaivuin uneen.

Eilinen on enää vain hatara muisto. Lääkkeet eivät tehneet hyvää, kun pohjalla oli pullo Fresitaa, litroittain Rekorderligiä, muutama shotti sekä vahvaa boolia. Olen vain maannut sängyssä, käynyt juomassa yhden jäälaten ja katsonut kaksi elokuvaa. Sillä aikaa kun rakas on pelannut tietokonepelejään, minä olen vuodattanut katkeria kyyneleitä ja miettinyt omaa sairastumistani. Tämä vain ei ole oikein.

Minä tahdon isän kanssa Tallinnaan, tahdon vanhempien luokse mökille, tahdon taas oman hevosen, jolla ratsastaa ja jolle pyhittää päiväni. Tahdon pois tästä iästä, takaisin lapsuuteen, varhaisnuoruuteen, jonnekin jossa oli hankalaa, mutta kuitenkin vähemmän hankalaa kuin nyt. En jaksa tätä masennusta.

Eilisestä kirjoitusvapaasta ei ollut apua.

Superchick - Crawl (Carry Me Through)

How long will this take?
How much can I go through?
My heart, my soul aches

Nyt tuli itku, paha olo ja häpeä. Miten minä saatoinkaan olla niin typerä, että lähdin hakemaan sairauslomaa? Miksi tein sen? Miksi en vain ottanut lääkkeitä ja tyytynyt tähän? Enhän minä ole oikeasti sairas.

Ahdistuin yhtäkkiä myös siitä, että tämä talo on niin täynnä lääkkeitä. Minulla on purkki Zopinoxia, toinen Tenoxia ja kolmas Seronilia. Lisäksi pöydällä lepää paketti Diapamin vertaislääkettä Medipamia. Tiedän, kuinka paljon tuhoa niillä voisi saada aikaan. Voisin saada koko hoitohenkilökunnan sekä läheiseni sekaisin. Sitä en kuitenkaan halua. Haluan vain hetkeksi pois täältä ja tiedän, kuinka pitkälle voisin tietyssä mielentilassa mennä. Pelottaa.

Tuli yhtäkkiä sellainen olo, ettei minulla ole merkitystä kenellekään, että kaikki ajattelevat minun vain hakevan huomiota tällä keinolla. Tunnen oloni niin irralliseksi ja katoavaiseksi. Isä ja äitikin suhtautuivat niin välinpitämättömästi. Rakas tuntuu olevan ainoa, joka välittää. Tuntuu pelottavalta olla näin etäällä muista ihmisistä, näin helvetin yksin.

Johanna Kurkela - Hetki Hiljaa

Opeta minut itkemään
Nämä pelot pelkäämään
Ehkäpä yö ne voi viedä mennessään

Minä menin poliklinikalle puoli tuntia liian aikaisin ja pelkäsin, että he ovat unohtaneet minut jälleen. Eivät olleet. Aikani olikin puoli kaksitoista ja pääsin sisään muutamaa minuuttia yli sen. Lääkäri kätteli ja kyseli venäläisaksentillaan, kuinka olen voinut. Itkin ja kerroin. Hän sanoi, ettei lääkkeitä koskaan saa lopettaa ominpäin. Moittikin hieman. Lopulta sain käsiini reseptin: vahvemmat unilääkkeet ja Diapamia ahdistukseen. Sain myös sairauslomaa. Olen kotona aina elokuun kolmanteen päivään asti. Ehkä se on hyvä.

Nyt minä istun tässä tietokoneen ääressä ja katselen, kuinka rakas pelaa Wiin tanssipeliä. Hän hyppii, pomppii ja intoilee. Minä hymyilen heikosti, koska olen niin tyhjä, etten muuta jaksa. Tämä päivä on ollut aivan liian rankka. Ensin lääkärin luokse itkemään, sitten häpeillen apteekkiin ja sydän pamppaillen työpaikalle. Rakennus oli lähes tyhjä, suurin osa ihmisistä oli vielä piirillä. Esimies tuli käytävällä vastaan, ja luulin pyörtyväni. Ojensin lääkärintodistuksen itkuen nieleskellen. Työnantaja oli ihmeissään - minä lähdin vaisuna pois.

Viimeisimpänä ajoin kotiin - vanhempieni kotiin. Koira tuli haukkuen ja häntä heiluen vastaan. Se hyppi portilla minua päin ja oli niin iloinen, ettei tiennyt, kuinka päin sen olisi pitänyt olla. Minä nauroin sille ja suuntasin kasvimaalle, missä isä ja äiti laittoivat herneenversoille tukikehikkoja. Sanoin suoraan, että en mene töihin reiluun kuukauteen. Molemmat olivat hämmästyneitä, isä tapansa mukaan vaivaantunut. Asiasta puhuttiin loppujen lopuksi yllättävän vähän; taisin itse vaihtaa jatkuvasti puheen aihetta.

Nyt olisi edessä kuukauden toipumisjakso. Toivunko tästä ikinä? Kiitos teille, jotka uskotte minuun. Olette tärkeitä.

Raappana - Päivä on nuori

Ei voi tietää mitä tuo mukanaan vuorokausi
Eilinen ei oo vangittu, vaikka oven kii pamautit
Pitäis elää sillee, et pystyy elämästään nauttii
Vaikka kaikil on murheellisii kuukausii

Osastonsihteeri soitti minulle aamupäivällä. Lääkäri varasi minulle ajan huomiseksi, yhdeksitoista. Hän lupasi kirjoittaa minulle sairauslomaa tältäkin päivältä, kun en kyennyt lähtemään töihin. Makasin vain sängyssä peläten ja täristen. Viimein soitin työnantajalle, etten nyt pystynyt lähtemään töihin. Ehkä se oli hyvä ratkaisu.

Nyt katson sadepilvien kerääntymistä taivaalle ja pelkään huomista. Olen helpottunut, kun apu on vihdoin tullut. Sain lääkkeet ja pian saan lomaa. Vihdoin saan nukkua ja rauhoittua. Silti minua pelottaa. Minun masennukseni on muuttunut keskivaikeasta vaikeaan, unettomuus ja paniikkikohtaukset pahentuneet. Pyytääkö hän kohta minua harkitsemaan osastoa? Vai katsooko hän, ettei minulla olekaan niin suurta hätää? Mitä jos kaikki kääntyykin päinvastoin: minä olenkin terveempi kuin uskonkaan ja saan sairauslomaa vain muutaman päivän?

Kädet alkavat taas täristä. Pää kääntyilee levottomasti. Edes juuri alkanut kaatosade ei rauhoita. Tekisi mieli ottaa yksi unilääke, ummistaa silmät ja antaa pimeyden tulla. En jaksaisi tätä ainaista pelkoa. Ehkä huomenna helpottaa.

Kaija Koo - Pitkä Hiljaisuus

Asun korttitalossa ja se horjuu
En edes uskalla aivastaa

Kyllä minä sitten menin. Kädet täristen ja hengitys katkeillen kävelin ohi mansikkakojun, sisälle punatiilitaloon. Olin niin sekaisin, että menin väärään kerrokseen ja seisoin hölmistyneenä keskellä aulaa, kun mietin muuttunutta sisustusta. Säikähdin omaa sekavuuttani ja pinkaisin ylös toiseen kerrokseen, istumaan tutulle paikalle, kuuntelemaan kellon tikitystä ja pitämään käsissä samoja lehtiä, jotka olin lukenut läpi jo vuosi sitten. Lopulta sairaanhoitaja, jonka hiukset olivat kasvaneet puolessa vuodessa hurjasti, saapui ja pyysi minut huoneeseensa.

Kyyneleet alkoivat virrata heti, kun ovi painui kiinni. "Kuusi kuukautta. Viime tapaamisesta on aikaa. Sopiiko, että kirjoitan asioita ylös? Ihan vain lääkärin takia. Ja siksi, että elämässäsi on tainnut tapahtua aikamoisia muutoksia." Minä nyökkäsin, kun en alkuun kyennyt puhumaan. Pikku hiljaa sanat tulivat suustani: ensin putoillen, sitten voimalla. Kerroin siitä, ettei tämä ole koti, etten osaa nukkua enkä syödä, etten kykene sosiaaliseen kanssakäymiseen, ettei minulla ole enää muuta kuin tämä asunto - eikä sekään tosiaan tunnu miltään. Totesimme, että nyt ollaan jälleen pohjalla. Nyt ei ole terapian aika. Nyt tarvitaan lääkkeitä ja lepoa. Ja mahdollisimman pian sittenkin.

Hoitaja ehdotti myös, että harkitsisin jälleen Lapinlahtea. Minulle voitaisiin kirjoittaa lähete päiväosastolle tai sitten kokoaikaiselle. Se olisi kuulemma oma päätökseni. Ja sen jälkeen olisi vielä haastattelutilanne, jossa voisin vielä kiittää, kumartaa ja lähteä. En silti tiedä onko minulla rohkeutta sellaiseen. En taida olla valmis kohtaamaan neljäkymmentäkiloisia luukasoja, kun itse painan tonnin jos toisenkin. Ainoa varma asia on, että minä tarvitsen sairauslomaa ja muutamia nappeja siirtämään ahdistusta syrjään. Reseptit sainkin jo. Joku ystävällinen lääkäri oli katsonut paperini ja kirjoittanut reseptejä niiden mukaan. Nyt vain pitäisi muistaa hakea ne lääkkeet.

Minusta oltiin huolissaan. Hoitaja sanoi, että voin mennä huomenna töihin, jos jaksan. Mutta jos en jaksa, sairausloma järjestyy joko heidän kauttaan tai terveyskeskuksesta. Toivottavasti heiltä. Asia otetaan puheeksi heti aamulla. Lääkäri ja hoitaja analysoivat tilannetta, katsovat sopivia aikoja ja koittavat sovittaa minut päiväänsä. Toivon kovasti, että se onnistuu. Minä olen niin rikki jo ennestään ja tämä päivä repi minuun vielä lisää haavoja. Oli rankkaa myöntää omat heikkoutensa ja se, että minulla on nyt Beckin testin mukaan vaikea masennus. "Kuinka tilanne on päässyt näin pahaksi?" Hoitajan kasvot olivat huolta täynnä.

Nyt en voi kuin odottaa huomista. Uni ei tule, kun mietin puhelua työnantajalle. Uskallanko jäädä pois? Jos en jää, uskonko kestäväni koko rankan päivän? Mitä sanon, jos päätän soittaa? Ehkä on parempi sanoa totuus. Että minulla on vaikea masennus enkä nyt pääse ylös sängystä. Heihei ja hyvää yötä.

Samuli Edelmann - Kirkossa

Sama hiljainen arka pyyntö
Nous syvältä itsestäin:
Minä tahtoisin isä jo kotiin
Isä minua väsyttää

Minä puhuin hetki sitten omahoitajani kanssa. Ensin ajattelin, että kerron kaiken: itkukohtaukset, itsetuhoisuuden, unettomuuden ja ylettömän ahdistuksen. Kun sitten kuulin hänen rauhallisen äänensä puhelimen toisessa päässä, muistin oman haluni parantua. Halusin niin kovasti olla kunnollinen, etten kehdannut sairastaa. Siksi nytkin pyysin vain keskusteluaikaa, kun edellisestä kerrasta oli niin kauan aikaa. Ääneni oli vähällä sortua, ja sairaanhoitaja kysyikin olinko kunnossa. Sitten tuli itku ja monta pahaa sanaa.

Kun puhelu päättyi, odotin jo uutta. Hoitaja säikähti niin kovasti tilannettani, että lähti saman tien kiertämään ja kysymään vapaita lääkäriaikoja. Olin sekä kauhuissani että iloinen. Säikähdin sitä, että tilanteeni todella oli niin vakava, ja silti olin iloinen siitä, että edes joku halusi auttaa minua. Jouduin kuitenkin pettymään: lääkäriaikoja ei ollut, jouduin tyytymään omahoitajan peruutusaikaan. Kun puhelin sulkeutui, itkin katkerasti ja pitkään. Millä minä jaksan vielä huomisen?

Onneksi pääsen kuitenkin keskustelemaan. Sain ajan kolmeksi, lähteä täytyy varttia vaille - nyt kun asun tässä melkein naapurissa. En tiedä, kuinka suhtautuisin tulevaan. Ehkä se helpottaa, ehkä vain pahentaa tilannetta. Kuinka minä kehtaan kertoa, että olen iltaisin miettinyt lääkkeiden yliannostusta, että edes joku huomaisi pahan oloni? Olen liian kiltti puhumaan tuollaisista asioista.

Entä jos en uskallakaan lähteä?

Kaija Koo - Siellä Jossain

Voisko joku auttaa
Miksi kaikki täällä on niin julmaa
Kuuleeko kukaan

En saa lääkäriä kiinni, vaikka kuinka yritän. Puhelin on joko varattu tai sitten kukaan ei vastaa. Minun hätäni käy entistä akuutimmaksi, enkä tiedä mitä tulisi tehdä. Tänäänkin oli jo niin vaikea nousta töihin ja rappukäytävän pimeydessä kyyneleet valuivat valtoimenaan. Kuinka monta tällaista päivää minulla on vielä edessäni?

Itku on jatkuvasti pinnassa. Minua pelottaa, että joudun odottamaan lääkkeitä ja unta vielä pitkään. En jaksaisi enää valvoa, saati lähteä töihin vain muutaman tunnin yöunien jälkeen. Tänäänkin naama oli vielä eilisillan itkuista turvonnut, kun astuin ovesta sisään ja kohtasin kymmenet silmäparit. Olisin halunnut sanoa, että nyt en jaksa, pärjätkää ilman. Olisin halunnut kääntyä kannoillani ja karata kotiin. Tarvitsen sylin ja turvan, en työtä ja lisää väsymystä.

Olen liian väsynyt, huomaan sen. Sekä fyysinen että henkinen puoli on tällä hetkellä aliravittuna. Kaikki energia kuluu toiminnan suunnittelemiseen, itsensä pakottamiseen ja askelten ottamiseen. Nyt ei ole voimia taistella väsymystä vastaan, lähteä lenkille tai tavata ystäviä. Makaan vain sohvalla ja tuijotan kattoa, kun unikaan ei ota tullakseen.

Auttakaa joku.

Kaija Koo - Aika jättää

Sun äänellä jäi soimaan uhkaus siitä
Että yksin en selviä

Olen jälleen kotona. Torstai-iltapäivästä aina tähän iltaan asti olin toisessa maailmassa. Heinola ei ollut Heinola, se oli kuin toinen valtakunta, toinen planeetta, toinen ulottuvuus. Siellä ei puhuttu töistä tai ahdistuksesta. Neljään päivään ei tarvinnut laskea kaloreita tai miettiä painoa. Sai juoda ja syödä, laulaa ja uida. Oli helppoa tutustua uusiin mökkinaapureihin, hyppiä veneessä keskellä järveä ja laulaa kannatuslauluja jääkiekkojoukkueille.

Nyt olen taas täällä. Yli sata ajokilometriä takana, ja tuntuu kuin olisin jälleen läpäissyt aikaportin. Täällä kaikki on arkista ja kuivaa, mökillä sadekin oli kauniimpaa. Täällä odottivat perjantain sanomalehti, kastelua kaipaavat viherkasvit sekä vanhentunut maito jääkaapissa. Ja ennen kaikkea: ahdistus.

Ahdistus alkoi oikeastaan hiipiä jo tänään iltapäivällä. Se muistutti olemassaolostaan heti, kun joku kysyi monelta lähdemme kotiin. Me kaksi. Muut jäivät saareen. Minä olen ainoa, jolla on huomenna velvollisuuksia. Muut ovat lomalla. Ahdistuin siitä tiedosta niin. Minä herään huomenna viideltä ja olen töissä jo kuudelta, kun muut vasta kääntävät kylkeä. Toiset nousevat kahdeksalta juomaan kahvia ja katselemaan rauhaista järveä, minä valmistaudun piirille. Rakaskin vasta heräilee niihin aikoihin; onhan hänelläkin nyt edessään viikon mittainen loma.

Minä olen niin katkera siitä, että toiset ovat terveitä. He tekevät työtä reippaina ja elämäniloisina, nauttivat ansaituista lomapäivistä ja lähtevät jälleen töihin ansaitakseen lisää vapaata. Minun nilkoissani painavat työn ja velvollisuuksien kahleet. Ne ovat niin raskaat, että tahtoisin mieluummin vain painaa pääni tyynyyn ja levätä. Tahtoisin kerrankin sulkea silmät rauhassa ja sanoa, ettei nyt ole kiire minnekään. Pelkään, ettei minusta koskaan tule sellaista.

Huomenna pitäisi soittaa lääkärille. Soitimme koko viime viikon ristiin. Ensin minä tavoittelin häntä kahdesti, sitten hän soitti minulle sellaisella hetkellä, kun en kyennyt vastaamaan. Onneksi hän jätti vastaajaan viestin ja pyysi soittamaan maanantaina. Nyt vain mietin, onko minulla enää rohkeutta tehdä sitä. Tarvitsen sairauslomaa ja lääkkeitä, mutta pelkään niitä kumpaakin. Lääkkeet tekevät minusta tokkuraisen, sairausloma vie minusta viimeisenkin terveyden merkin - työn.

Nyt pitäisi jo olla unten mailla, mutta olen liian väsynyt nukkuakseni.

Juhannus tulee.

Pian on aika lähteä mökille. Onneksi. Tarvitsen nyt rauhaa, viinaa ja ympärille rakkaita ihmisiä. En kyennyt tänään töihin - vaihteeksi. Aamulla ahdisti liikaa.

Nyt ei ole aikaa sanoille.

Hyvää juhannusta kaikille! Moni teistä on ajatuksissani; pitäkää huolta itsestänne.

Kaija Koo - Isä

Isä, mulla pullopostia ois
Voitko hakea mut täältä pois?
On jo myöhä, mua väsyttää

Parvekkeella tuoksui sade. Isot pisarat löivät tahtia ikkunoihin ja nipistelivät minua jalasta. Minä istuin, hengitin ja kuuntelin. En saanut otetta hetkestä. Olin liian levoton - samalla tavalla kuin tuo ilma ulkona. Sade höykyttää koko kaupunkia ja tekee maisemasta levottoman. Puut kestävät uskomattoman paljon.

Kunpa minussakin olisi niin paljon voimaa. Tahtoisin, että juuret pitäisivät minutkin pystyssä, saisivat kestämään rankat päivät ja pitkään kestävät rankkasateet. Minä en kuitenkaan ole niin vahva kuin tämän pihan männyt tai kauempana siintävät pikkuiset koivut. Ne ottavat vastaan iskun toisensa jälkeen ja seisovat silti yhtä uljaasti. Kun minuun kohdistuu yksikin isku, romahdan täysin.

Riittävä isku taisi nyt olla se, ettei psykiatri soittanut. Minä en taida enää olla kovin merkityksellinen potilas. Se sattuu. Etenkin nyt, kun en oikeasti jaksaisi. Minua itkettää, kun tiedän, että vielä on kaksi täyttä työpäivää edessä. Olisin tarvinnut lääkäriä juuri nyt.

Stella - Viimeisen kerran

On niin suruissaan, särkee paikat
Alkaa vapisemaan, murtumaan
Ei voi pelastaa, hetket milloin mieltä musertuvaa
Ois saanut rauhoittumaan meni jo

"Ihmiset ovat niin kuin hyasintinsipulit. Ihmisille ei voida kuin luoda hyvä kasvupaikka, mutta jokaisen vastuulla on kasvaa itse omaa vauhtiaan. Jos siihen väliin menee sotkemaan, saa aikaan pelkkää vahinkoa. Vaikka kuinka tarkoittaisi hyvää. Ja joskus kasvaminen on hyvin hiljaista puuhaa, niin kuin sipuleilla jääkaapissa. Vaikkei sitä aina edes huomaa, niin se jatkuu silti koko ajan." -Torey Hayden

Minun vauhtini hiipuu. Soitin juuri psykiatriselle ja jätin soittopyynnön lääkärille. Tarvitsen unta ja rauhaa, ehkä lomaakin. Olen valmis myöntämään heikkouteni ja pyytämään apua. Pakkohan se on, ei tällaista enää jaksa.

Viime yönä valvoin ainakin yhteen. Uni ei tullut, ahdistus painoi. Sanoin pojalle, ettei tästä tule mitään, etten jaksa tätä pahaa oloa, että minua hävettää olla tällainen. "Masennus on sairaus - ja ihan yleinen nykyään. Se täytyy hoitaa." Rakas yritti turhaan lohduttaa. Minä vain huusin, etten voi jäädä lomalle, etten pysty, että hävettää liikaa. Toiset ovat pois jännetuppitulehduksen tai verisuonitautien takia, minä jään pois siksi, että itkettää liikaa.

Olen silti ottanut sen vaikeimman askeleen. Nyt vain odotan, että psykiatri soittaa takaisin ja kyselee. Minun tehtäväni on vain vastata mahdollisimman totuudenmukaisesti. Täytyy kertoa, että eilen itkin kaksi tuntia, edellispäivänä lähes koko päivän. Lauantaina myös hakkasin päätä seinään, jotta sisäiset äänet hiljenisivät edes hetkeksi. Onko minulla paljon muuta kerrottavaa? Ehken uskalla paljastaa kaikkea.

Puhelin on vieressäni. Odotan, että joku tulisi ja laittaisi minut kaappiin kasvamaan. Olen liian voimaton toimimaan yksin.

Johanna Kurkela - Hiljainen Kaupunki

Moni unesta aamuun aukeavaan
Ei tahtoisi noustakaan
Käy yli voimien toisten työ
Ja ilon lamaan lyö

Sisar soitti tänään. Olin vanhemmilla käymässä, hän taas kotini lähellä - juomassa jälleen. Viime viikot ovat olleet hänelle vaikeita. Sairauslomalla kun on aikaa tehdä mitä vain. Hän on hukuttanut itsensä viinaan. Minä olisin halunnut mennä mukaan, turvaksi vaikka. Jotta hän tietäisi, ettei ole ainoa ongelmineen. Ja kyllähän hän sen tietää, ei olisi soittanut muuten.

Vein hänet kotiin, ehkä viimeisiä kertoja. Hän etsii uutta asuntoa, kun kihlat purkaantuivat eikä yhteiselo suju. Näin kissan ja hyvästelin sen. Olihan se rasittava ja hetkittäin inhosin sitä, kun se herätti aina seitsemältä aamulla. Silti se oli tärkeä, omanlaisensa persoona. Saattoi olla viimeinen kerta, kun näin sen. Hiljaisessa asunnossa sisko kertoi, ettei kaikki aina mene suunnitelmien mukaan. Hän on ollut niin väsynyt, ettei ole edes jaksanut hakea lääkkeitä apteekista. On vain marssinut sen ohi lähimpään kapakkaan, tilannut oluen, toisen ja kolmannen. Päivän mittaan baari on vain vaihtunut ja humala lisääntynyt. Olisin tahtonut halata häntä ja sanoa, ettei hänen tarvitse hukuttautua viinaan, että parannuskeinoja on muitakin, että maailmasta oikeasti löytyy apua. Mutta mikä minä olen sellaista sanomaan. Minä itse hukuttaudun ruokaan, kun maailmasta ei löydy riittävästi apua minulle. Minä en edes uusi reseptejäni, koska tuntuu, ettei minusta välitetä edes psykiatrisella. Mikä minä siis olen lohduttamaan siskoa? Voin vain todeta, että me olemme aika samanlaisia, me kaksi.

Elimme lapsuutemme täysin eri ympäristöissä. Hän oli keskimmäinen ja joutui kamppailemaan saadakseen saman verran huomiota kuin vanhin tai nuorin. Hänestä tuli ekstrovertti, kaikkien kaveri ja yksi minun elämäni sankareista. Kuka olisi osannut arvata, että lapsuuden taistelut olivat liian kovat hänelle. Hän nauroi, huusi ja oli kaikessa mukana, koska ei uskaltanut itkeä ja jäädä jalkoihin; eihän kukaan olisi huomannut. Oli pärjättävä ja taisteltava. Vanhemmillakaan ei ollut niihin aikoihin rahaa niin paljon kuin nykyään. Sisko ei saanut mopoa, ei uutta pyörää, ei mitään ylimääräistä. Hän oli silti isän tyttö, ikuinen poikatyttö, joka juoksi rakennustyömaalta toiselle ja auttoi autojen laitossa.

Sitten tulin minä - iltatähti. Olen paljon nuorempi kuin muut ja siksi aivan toisenlaisessa asemassa. Minulla oli ihailijoita joka suunnalla. Kaikki neljä sisartani pitivät minusta huolta, samoin isä ja äiti. Sukulaiset ravasivat meillä päivä toisensa jälkeen. Minun ei tarvinnut olla mitään. Heille riitti, että elin ja olin paikalla. Minua puhuteltiin, vaikka ujouksissani en puhunut takaisin. Minusta tuli introvertti. Minä sain kaiken huomion pyytämättä. Myöhemmin sain myös skootterin ja hevosen; olen isän tyttö. Ja ihan toisella tavalla kuin sisareni. Minä olen aina ollut erityisasemassa enkä koskaan joutunut taistelemaan mistään. Minun ei tarvinnut oppia sellaista. Riitti, että olin läsnä. Siksi minusta tuli tällainen: alistuvainen ja heikko.

Eivät asiat noin yksinkertaisia ole, syitä on monia. Mutta siinä on yksi. Minä en uskalla olla sisareni kaltainen, hän taas ei uskalla elää kuten minä. Toinen meistä pelkää heikkoutta, toinen esiintulemista. Me elämme eri taajuuksilla ja juuri siksi olemmekin niin lähellä toisiamme.

Minä vain pelkään, että hän vielä hukkuu siihen lasiin.

Colbie Caillat - Tied Down

To the troubles all around me
I'm caught up and I'm barely breathing
But I'm finding that holding on is harder than never leaving

Sain alkuviikosta lääkkeet virtsaputkentulehdukseen. Ne saavat minut oksentamaan ja nostavat kuumeen. Olen niiden takia kärsinyt myös järkyttävästä pääkivusta. En ole voinut muuta kuin maata sängynpohjalla ja nukkua. Eilen iltapäivällä heräsin siihen, että satoi rakeita; pää oli haljeta kivusta.

En ole voinut kirjoittaa, kun tekstit ovat hyppineet silmissä ja makuuasento on ollut ainoa vaihtoehto. Olen ottanut vain satunnaisia askelia täällä asunnossa. Eilen tosin jouduin lähtemään Helsinkiin. Pyörällä asemalle, junalla Helsinkiin, raitiovaunulla Tukholmankadulle. Jokainen askel järisi päässäni ja silmiin koski. Pääsykoe oli onneksi lyhyt ja saatoin pian suunnata takaisin kotiin nukkumaan. Oksennus tuli heti oven sulkeuduttua. Toivottavasti en nyt pilannut sisäänpääsymahdollisuuksiani.

Kaikki pääsykokeet ovat nyt takana. Toisaalta se on helpottavaa, toisaalta olen hurjan peloissani. Ehkä en lukenutkaan tarpeeksi, ehkä joudun vielä vuoden tekemään töitä ja kärsimään häpeää, kun en päässyt vieläkään opiskelemaan. Ennen kaikkea joudun tuottamaan läheisilleni häpeää, kun minusta ei ole mihinkään. Joudun luultavasti jäämään pois myös töistä tämän ahdistuksen takia. Kuka tällaisesta tytöstä voisi olla ylpeä? Kuka kehtaisi tunnustaa tuntevansa?

Kaiken järjen mukaan minun oloni pitäisi helpottua nyt, kun stressitekijät ovat poissa. Kuitenkin tuntuu vain pahemmalta kuin ennen.

Humala ja lopputeksti.

Haluan sairaslomaa. Haluan unta. Haluan rauhan ja lääkkeet. Kunpa tämä painajainen jo loppuisi. Minä sairastuin, nyt tahdon parantua. Minulla vain ei ole voimia siihen. Kaipaan lämpöä, turvaa ja rakkautta. Kaipaan lapsuuden huolettomuutta. Olen katsonut viime aikoina liikaa kotivideoita vuosilta 1990 sekä 1994. Niissä kaikki oli vielä hyvin. Minä huusin "kuvaa, kuvaa" ja hain siskolle keksiä. Isä veti minua pulkassa ja äiti teki kanssani ruokaa.

Minun on ikävä jonnekin muualle.

Raappana - Kun uni ei tuu

Jos on elämäntavoistani kiinni
Miten elän, mitä tilaan, tule mun uniin
Ei saa unta, virrannut on liikaa viini
Kulutan yhtä, täytän toisen tarpeeni

Minun piti taas jättää kirjoittamatta. En vain osannut, en vain voinut. Olen humalassa. Rekorderlig ja Fresita. Olen huomenna krapulassa töissä; jostain syystä millään ei nyt ole mitään väliä. Ajattelen vain vappua ja tulevaa juhannusta. Ajattelen kaikkea sitä, mitä olen saanut aikaan, mitä tulen saamaan aikaan. Näin tänään vääriä ihmisiä, muistin vääriä päiviä, koin vääriä tunteita ja sen jälkeen kaikki on ollut väärin. Siksi tuli juotua liian monta lasillista kuohuviiniä ja siideriä.

Pian tulee ukkonen. Minä haluan istua sateessa parvekkeella, humaltua lisää ja polttaa tupakkaa. Tässä mielentilassa olisin valmis menemään vaikka humalassa töihin, kunhan ei vain tarvitsisi olla niin lähellä todellisuutta. Tekisin ihan mitä vain päästäkseni kauemmas. Tässä tilanteessa kaikki muu tuntuu olevan lähempänä kuin se onni, jota koin vielä muutamia päiviä sitten.

Miksi meidän piti törmätä heihin tänään? Miksi minä katsoin syvemmälle niihin silmiin? Miksi, miksi, miksi? Kysymyksiä kysymysten perään. Minä olen jälleen astumassa harhaan, vaikka minun on hyvä näin. On poika, joka rakastaa ja välittää, tekee kaikkensa puolestani ja pitää minua hyvänä. En minä tarvitse mitään muuta. Miksi minä teen tämän? Miksi tahdon satuttaa sekä itseäni että muita? Miksi kaikki tuntuu niin vaikealta?

Naapurin koira haukkuu. Pelkää ukkosta. Minäkin pelkäsin ennen. Nyt tahtoisin sen vain tulevan lähemmäs. Tahtoisin nähdä salamat ja tuntea jyrinän. Tahtoisin, että se veisi minut hetkeksi pois.

Pikaonni.

Minä olen vieläkin onnellinen. Ei se kauan jatku. Ensi viikolla on luvassa kaaosta. Mutta silti. Olen onnellinen nyt. Onnellinen. Ihan oikeasti.

Nyt on aika pakata laukut ja suunnata Heinolaan. Hyvät viikonloput kaikille. Kuulette minusta enemmän sunnuntaina.

Raappana - Maisema

Tänää, sun pitää nousta masennuksestasi tänää
Sisänen valo ainoo lääke tähän hätää

Anteeksi, kun minä en osaa olla sanoissa. En ole uskaltanut viime päivinä edes avata konetta. Olen pelännyt pahan olon ryöppyävän ylitse, kun sanat alkavat virrata näytölle. Olen padonnut ajatukset ja tunteet sisälleni, esittänyt rakkaalle elämäniloista ja hymyillyt rappukäytävässä naapureille.

Perjantain jälkeen on tapahtunut paljon. Olen käynyt ylioppilasjuhlissa, Kotkassa tapaamassa ihania sukulaisia sekä kaksissa pääsykokeissa. Psykologian ylioppilasta minusta ei edelleenkään tule. En vain osannut. En millään, en. Toivottavasti pääsen lukemaan edes kasvatustieteitä. Kokeesta jäi hyvä olo, mutten usko olevani ainoa. Toiset ovat varmasti minua parempia - jälleen kerran. Onneksi viikon päästä on edessä vielä yksi koitos.

Kaikkien yllätykseksi minun on todettava, että tänään olen iloinen. Olen väsynyt ja polveni on kipeä, mutta minä olen onnellinen. Tuntuu hienolta sanoa niin. Olen onnellinen ehkä vain tämän pienen hetken, mahdollisesti muutaman tunnin, tuskin kuitenkaan enää huomenna. Olen kuitenkin onnellinen - se on tärkeintä.