Väliaika.

Pitäisi kai antaa viimeisiä väliaikatietoja ennen kuin meidän uuteen kotiimme saapuu yhteys. Pitäisi sanoa, että nyt olen terve, iloinen, elinvoimainen ja rakastan sitä asuntoa. Mutta eivät asiat ole niin. Minä olen sairas, buliminen, masentunut, sisäänpäinkääntynyt ja pelkään uutta kotiani. Viime viikon sunnuntaina aloin itkeä holtittomasti, kun isä ei hakenut minua kotiin, vanhempieni kotiin. Minulla vain oli tunne, etten kestä sitä asuntoa enää hetkeäkään.

Rakas tuli viikolla kotiin. "Oletko oksentanut?" Puna lehahti kasvoilleni, hengitys salpautui ja sain vain vaivoin sanottua, etten ollut. Valehtelin. Sydän löi kiivaasti ja vihasin itseäni, kun olin unohtanut vetää vessan kahdesti. Pintaan oli jäänyt sakkaa, joka paljasti minut. En tiedä uskoiko poika valheeni, tuskin. Nyt minusta on tullut vainoharhainen enkä aina tiedä uskallanko oksentaa. Pakkaan ruokaa sisääni ja tuntuu kuin vatsa räjähtäisi, mutta ruoka ei tule ulos. En uskalla työntää sormia kurkkuun, sillä pelkään, että todellisuus säikäyttää pojan. Koskaan ennen hän ei ole ollut näin lähellä syömishäiriötäni. Vaikka kesällä käytännössä asuimmekin yhdessä, päivittäin minä ajoin kotiin kastelemaan kukkia - ja oksentamaan. Minulla oli aina omaa tilaa ja turvaa. Nyt se on mennyttä.

Kaikesta huolimatta minä haluan parantua. Haluan oppia jaksamaan töissä, kotona ja parisuhteessa. Kunpa kaikki olisi taas hyvin...

Bryan Adams - Cuts Like A Knife

Now it cuts like a knife
But it feels so right

Nyt se on totista totta. Minä olen muuttanut pois vanhempieni luota. Minulla on oma koti, oma koti yhdessä rakkaani kanssa. Minä en ole enää kuntalainen enkä asu vanhempieni siipien suojissa. Minusta on tullut kaupunkilainen, joka maksaa itse laskut, vuokran ja ruuat. Minä itse pesen pyykit, silitän ja siivoan. Iltaisin kömmin nukkumaan rakkaan vierelle ja vanhemmille muistan soittaa vähintään joka toinen päivä. Niin se elämä kuljettaa.

Isälle tämä on raskasta. Olen iltatähti ja se ehdoton isin tyttö. Kaikki tapahtui niin äkkiä, ettei isä edes ehtinyt valmistautua. Nyt hän yrittää kaikin keinoin auttaa meitä: osti imurin, tekee lisää hyllyjä kaappeihin, lainaa autoa ja kiinnittää lamppuja. Kohta on kaikki tarvittava tehty, eikä isää enää tarvita niin usein. Mihin hän sitten aikansa kuluttaa?

Muuton haittapuoleksi on sanottava se, ettei meillä ole nettiyhteyttä ennen maaliskuun alkua. Voin siis kirjoitella hyvin satunnaisesti, kun saavun tänne vanhemmilleni ja maltan istahtaa koneen ääreen. Paljon ei kyllä ole sanottavaakaan. Kaikki on niin sekavaa ja olen yhä hämmästynyt siitä, että minä en enää kuulu tähän taloon. Minun huoneessani on nyt vuodesohva ja toisenlainen televisio. Tästä tulee vierahuoneen ja työhuoneen yhdistelmä, eikä minulla ole enää sijaa täällä. Eikä kuulukaan olla. Mutta silti se tuntuu niin peruuttamattomalta, vaikka vielä viime viikolla isä sanoi: "Muista sitten, että kotiin voit tulla koska vaan. Täällä on aina paikka sua varten." Niin, tämä on minun kotini niin kauan kunnes opin kutsumaan yhteistä kaksiotamme meidän ja minun kodiksemme.

En minä osaa avautua tämän enempää. Syömiset ovat retuperällä, paino heittelee ja mielialat vaihtelevat tuulen lailla. On aika raskasta nyt.

Avril Lavigne - How Does It Feel

I'm young and I am free
But I get tired and I get weak
I get lost and I can't sleep

Olo on niin sekava nyt. En tiedä pitäisikö olla iloinen vai surullinen? Vai sittenkin vihainen itselleni? On tapahtunut taas liian paljon liian lyhyessä ajassa. Se sekoittaa jo valmiiksi niin paljon. Kun siihen päälle tulee vielä pahoja, kipeitä sanoja, on kasassa kaikki aineet totaaliseen räjähdykseen. Eiliseltä jäi käteen ponin kauppakirjat, uuden asunnon avaimet sekä verille raavitut kyljet.