Adema - Pain inside

There's pain inside
I can't understand
There's hate in life
That will not go away

Minä olen aamuisin monta tuntia ihan turtana sen lääkkeen takia. Nopeat liikkeet pyörryttävät, olen hidas ja vailla tarmoa. En kykene lähtemään lenkille edes koiran kanssa tai pukemaan. Kuljen vain kulahtaneessa aamutakissa läpi talon, syön vähän, juon teetä ja luen lehteä. Olo on niin raskas, etten taida syödä niitä kovin pitkään.

Oloni on tällä hetkellä kuin aamulla: vetämätön, raskas, ahdistunut. Olen oksentanut kolmesti tänään ja mahaani koskee. Tunnen alavatsassa nipistyksiä ja koko etumukseni on valtavan kokoinen. Nestetasapainoni järkkyy nykyään niin kovin herkästi. Silmätkin punoittavat. Isä kysyi vain olenko itkenyt. Olen, vastasin - enkä valehdellut yhtään.

Rakas tulee ylihuomenna hetkeksi kotiin. Isot herrat eivät suostu päästämään häntä vielä huomenna, joten minulla on edessäni vielä yksi varma päivä ruokailujen suhteen. Voisin juoda koko päivän vain kalorittomia juomia tai sitten antaa tilaa kurkku- ja porkkanatikuille. Tai sitten käy niin kuin tänään: ahdistus iskee voimakkaana ja minä ryntään kauppaan, ostan valtavasti ruokaa, syöksyn tyhjään asuntoon, jossa kävelen ympyrää samalla kun ruoka katoaa. Ja loppu on sanomattakin selvää.

En uskalla suunnitella huomista, koska päivä voi tuoda tullessaan mitä vaan. Toivottavasti saan aikaiseksi suunnittelemani lihaskuntoharjoitukset, juoksulenkin sekä joulukortit. Aamupäivällä pitäisi muistaa jättää soittopyyntö omahoitajalleni. Olen unohtanut sen jo kahtena aamuna. Minusta tuntuu, että välttelen sitä alitajuntaisesti.

Sia - Sunday

Yeah, it will be ok
Do nothing today
Give yourself a break
Let your imagination run away

Nyt on ensimmäinen sairauslomapäivä enkä minä osaa olla aloillani. Kuvittelen itseni töihin. Olisin herännyt kuudelta, polkenut lumisen maiseman halki töihin ja lukenut tunnin verran uusimpia aikakausilehtiä. Sitten olisi ollut vuorossa aamupalan valmistus ja sen tarjoileminen heräileville lapsille. Hetken aikaa leikkiä sisällä, sitten ulos kirpeään pakkasaamuun. Olisin joutunut selostamaan ilman kylmyyttä ja villasukkien tarpeellisuutta erikseen kaikille neljälle. Lounaaseen mennessä olisin kuunnellut jo kymmenet itkut ja lohduttanut alakynteen jääneitä. Nyt minä tarjoilisin välipalaa - mandariineja, leipää, jogurttia.

Kaiken tämän sijaan minä istun kotona ja kuuntelen levyä, joka ei kuulu tähän taloon. Se kuuluu niihin satunnaisiin vierailuihin sisareni ja tämän kihlatun kolmiossa, jossa vahdin kissaa. Siihen taloon kuuluvat hämärä, kynttilänvalo, Pelkääjän paikalla sekä ajatusten lakkaamaton virta. Vasta sunnuntaina minulla olisi lupa kuunnella näitä kauniita kappaleita - sunnuntaina ja kaksi viikkoa siitä eteenpäin. Siksi vaihdan levyä ja syvennyn sanoihin, jotka tuovat mieleen lukion prelit ja aggressiivisen bulimian.

Mieleni tekisi jälleen oksentaa. On niin kova nälkä, että tahdon vain syödä. Katseeni hakeutuu jatkuvasti keittiöön ja sormeni koskettelevat ruokaa. Ei enempää, huutaa mieleni. Olen syönyt tänään jo kahdeksansataa ja kymmenen kaloria. Silti tahtoisin ahtaa sisääni pehmeää jäätelöä, kirpeitä salmiakkeja, tuoreita sämpylöitä, jogurttia ja rapeaa mysliä. Mutta en minä saa, en missään nimessä saa.

Oloni on nuutunut, vaikka unilääke antoi viime yönä turvan yhdeksitoista tunniksi.

Lisa Loeb - She's Falling Apart

And they rise in the morning
And they sleep in the dark
And even though nobody's looking
She's falling apart

Eilinen sekavuus ja sanattomuus on poissa. Jäljellä on vain hämmennys ja valtava nälkä. Pidän ruokahaluni kurissa ja koetan käsitellä tapahtumia mielessäni. Tuntuu kuin minut olisi imetty kuiviin, jätetty tyhjyyteen.

Lääkärini oli tuttu, hassusti suomea ääntävä mies. Puvun hihan alta paljastui tatuointi, jolle hymyilin edellisellä kerralla. Nyt en enää kyennyt. Itkin vain ja koetin välillä puhua. Lääkäri kysyi ja minä vastasin. Viisitoista minuuttia ja diagnoosina keskivaikea masennus. Mukaani sain sairauslomaa, lisää lääkäriaikoja, unilääkereseptin sekä paljon lohduttavia sanoja.

Tässä minä nyt istun ja mietin aamua, päivää, iltaa. Koko päivä on mennyt usvassa. Ensin lääkärillä, kotona selvitys äidille, töissä puhelut työnantajille ja illalla heidän tapaamisensa. Olen ollut täynnä ahdistusta, pelkoa ja ennakkoluuloja. Nyt edessä on kuukauden sairausloma ja minä olen ihan tyhjä.

Onneksi mahakin huutaa tyhjyyttään. Olen laihtunut melkein puolitoista kiloa, enkä voi kuin nauttia tästä tyhjyydestä. Minulla on enää alle neljä viikkoa aikaa.

Alicia Keys - Caged Bird

They don't know how I feel inside
Through my smile I cry
They don't know what they do to me
Keeping me from flyin'

Sanattomuus.
Romahdin aamulla.
Kiirevarauksella aika huomenna psykiatrisella.
Puhuin äidille ja isälle.
Sain sylin ja turvan.

Tästä eteenpäin.

Atmosphere - Like Today

In tomorrow I see no promise
And yesterday was like today

Viikonloppuni on ollut yksinäinen, vaikka olen tavannut kummipoikiani, sisariani sekä pitänyt yhteyttä ystäviini. Olen ollut sekä eilen että tänään jalkeilla jo seitsemän aikaan, joten olen ehtinyt siivota, tehdä jouluostoksia, käydä kahvilla sekä viettää hiljaisia hetkiä. Kaikki tämä kiire ja tohina ovat olleet epätoivoista pahanolon kontrollointia ja yksinäisyydentunteen unohtamista. Ja siitä huolimatta olen tuntenut itseni kaikkialla yksinäisemmäksi kuin aikoihin.

Lauantaina kuljin messualueella yhdessä vanhempieni sekä toiseksi vanhimman sisareni kanssa. Jälkimmäisenä mainittu oli saapunut paikalle miehensä sekä kahden poikansa kanssa, muut lapset olivat jääneet kotiin. Kuljetin nuorta kummipoikaani läpi hallien ja taputtelimme yhdessä mallinukkeja. Minä hymyilin ja iloitsin, kun pienelle avautui jälleen uusi maailma uusine ihmeineen. Ja silti yksinäisyys otti valtaansa, kun ymmärsin, etten minä kyennyt olemaan niin avoin ja onnellinen, ettei minulla ollut samanlaista pysyvyydentunnetta ja turvaa kuin sisarellani perheineen. Yhtäkkiä minä olin täysin yksin ihmisvilinässä vailla kättä jota puristaa ja korvaa johon kuiskata, että nyt pelottaa.

Ei ole väliä minne olen jalkani laskenut: kauppakeskus Jumbo, sisareni suuri asunto, koti, metsäpolku. Kaikkialla olen ollut yhtä yksinäinen. Iltaisin sänky on tuntunut liian suurelta ja kylmältä, pojan sanat puhelimen toisessa päässä liian kaukaisilta tavoittaa. Tämä on taas niitä päiviä, jolloin minua lohduttavat enemmän salmiakki, toffee ja tuoreet sämpylät kuin neljäkymmentä jäljellä olevaa aamua.

Nyt on sunnuntai ja minä mietin vain huomista; seitsemäntoista tunnin päästä olen jo töissä.

Scandinavian Music Group - Lupaus kesästä

Taivaanrannassa aurinko sammuu
Noustakseen aikaisemmin
Jossain valvoo toinenkin uneton
Joka miettii samaa kuin sinä

Minä vihaan noita äskeisiä sanoja. Kun katson niiden takeltelevaa kieltä ja tunteettomia kuvauksia, olen sisältä kovin kylmä. En muista aamupäivän tuskaa, en ruoan aiheuttamia komplikaatioita enkä hiljaisuuden piinaavaa säveltä korvissani. Tuntuu kuin ne olisivat pelkkää unta, kirjoista luettuja juonenkäänteitä.

Tässä minä istun ja tuijotan sivusilmässä äsken julkaisemiani sanoja. Ne ovat rumia, köyhiä ja arvottomia. Ne eivät merkitse minulle mitään. Koskaan aiemmin eivät sanat ole merkinneet minulle näin vähän. Ne ovat olleet keino kanavoida pahaa oloa, ahdistusta, pelkoa ja hämmennystä. Ne ovat kanavoineet ilon oikealla tavalla ja saaneet onnen pulppuamaan suonissani. Nyt sanani aiheuttavat vain hetkellistä vihaa ja sitten täydellisen tyhjyyden. Minusta ei ole mihinkään.

Vaikka vierelläni on Erlend Loe ja lattialla pinossa J.M. Coetzee, Reko Lundán, Paulo Coelho, sanat eivät herätä tunnetta. Ne eivät enää riitä mielialojen ja ajatusten kanavointiin. Nyt ovat vuorossa kyyneleet, viha ja avuttomuus. Mutta ei ketään, jonka kanssa jakaa taakkaa.

The Superchick - Stand In The Rain

She won't make a sound
Alone with this fight with herself
And the fears

Yli viikko viime kirjoituksesta. Aika vain kuluu enkä minä pysy enää vauhdissa mukana. Olen tehnyt kymmenen- ja yksitoistatuntisia työpäiviä, nukkunut öitäni huonosti ja vienyt rakkaan keskiviikkona takaisin Kirkonmaalle vievään bussiin. Mukaan lähti tunnustuksia, yhteisiä unelmia ja lupauksia. Toivottavasti pitävät.

Ruokarintamalla on mennyt huonosti. Olen syönyt valtavasti ja oksentanut vähän. Olen lihonut ja samalla itkenyt itsekurin puutetta. Olen tyhmä, laiska ja saamaton. Minä tiedän, kuinka laihtua; miksi en laihduta?

Onneksi hyllyssä on uudet laksatiivit, ateriankorvikkeita sekä suunnitelmat loppuvuoden ruokailuista. Listalla on nollapäiviä, sadan kalorin päiviä sekä niitä hurjia, jolloin keho saa ravinteita 850 kalorin arvosta. Jouluna kalorit saavat paukkua yli tuhannen, siihen asti täytyy kestää.

Kestää täytyy muutenkin - ainakin viikko. Maanantaina saan ajan psykiatrille. Minun tilanteessani ajan pitäisi olla jo ensi viikolle, mutta näihin aikoihin siellä voi olla tungosta. On pimeää, koleaa ja märkää. Jokelan tapahtumatkin pelottavat vielä. Psykiatri korjaa lääkitykseni, tekee uuden hoitosuosituksen ja kirjoittaa sairaslomaa. Toivottavasti. Sillä en minä näinkään jaksa.

Monena iltana olen itkenyt äidille, kun tuntuu, ettei maailma jaksa kantaa. Tänään soitin jo töistäkin. "Kuinka voit?" oli neutraali kysymys, joka pudotti kyyneleet kylpyhuoneen kaakeleille ja vaiensi minut. "Koeta pärjätä, illalla nähdään."

Ilta tuli ja meni. Kohta on yö ja minua väsyttää; uni ei taaskaan tule.

Zen Café - Vattupuskassa

Päivät mateli
Perin hitaasti
Pohjoistuuli puita harvensi

Takana on kolme työpäivää ja päätöksessä alkaa olla yksi vapaapäiväkin. Onneksi edessä on vielä kolme samanlaista. On ollut niin raskaita ja itkuisia päiviä tällä viikolla, etten ole kyennyt edes aukaisemaan konetta, saati kirjoittamaan yhtään merkintää. Olo on tukkoinen ja turvonnut; sanat halajavat ulos.

Kaksi päivää syömiset olivat täysin hallinnassa: hieman aamulla, lapsien hämäykseksi pikkuisen päivällä, vanhempien harhauttamiseksi muutama suupala kotona. Illalla itkusilmin kuntopyörällä polkemaan, vaikka sydän sanoi stop. Yksi lapsi vaatii enemmän kuin minulla on antaa. Se vie fyysiset voimat, henkisen rohkeuden sekä elämänilon. Yli puolet vielä tätä urakkaa jäljellä, kuinka minä kestän kaikki kymmentuntiset päivät?

Keskiviikkona tunsin voitonriemua, kun edessä oli kaksi vapaapäivää. Suostuin jopa syömään. Illalla omatunto kuitenkin kolkutti - ajauduin polkemaan kuntopyörää niin pitkään, että en enää jaksanut nousta pois sen päältä. Silti hymyilin.

Tänään repsahdin. Olin pettynyt käyntiin psykiatrisen hoitajani luona. Puhuimme paljon mutta vähän asiaa. Hän kysyi minulta heti alkuun, kuinka voin - ei kertaakaan sen jälkeen. Puhui vain työstä, Jokelasta, omasta pojastaan. En minä lähtenyt sinne analysoimaan työni laatua - pienen ongelmia. Halusin puhua tulevaisuudesta, peloista, lihomisesta sekä Diapameista, jotka minun on määrä ottaa käyttöön. Mutta minä en osaa puhua, ellei kysytä. Ja siksi minä itkin katkerasti, kun ajauduin tyhjään asuntoon ja pehmeään sänkyyn, jossa yhä oli meidän tuoksumme. Kotona odotti ruoka, supermarketin avajaiset, munkkikahvit. Ja minä sorruin.

Kuinka tästä eteenpäin? Äiti, auta minua.

The Superchick - Beauty From Pain

My whole world is the pain inside me
The best I can do is just get through the day
When life before is only a memory
I wonder why God let me walk through this place

"Hyi, vähän sun perse on levinny." Sisko sanoi totuuden, joka kirpaisi. Minä tiedän, että minulle on tullut kiloja. Minä tiedän, etten näytä hyvältä. Saman tien sovimme isän kanssa, että ennen joulua tästä talosta häviää kymmenen kiloa ennen joulua - viisi kummaltakin. Nyt en voi epäonnistua. Sisaret tietävät, samoin äiti ja rakas sekä totta kai myös isä tietää. Minulla ei ole varaa epäonnistua.

Vaikka vatsaani vääntävät isänpäiväkakku ja pikkupullat, eilinen lämmittää vielä mieltäni. Join kahvia seurassa, jossa oli hyvä ja helppo olla - jopa vuoden tauon jälkeen. Tuntui siltä, että vasta eilen olisin toivottanut hyvää matkaa ja maannut sängyllä keskustelemassa syvällisiä. Kelasimme pikaisesti läpi reilut kolmesataakuusikymmentäviisi päivää ja muistelimme aikoja, jolloin kummallakin oli turva toisessa. Nyt ne ajat ovat palanneet, tiedän sen.

Pian minä tartun rattiin ja haen rakkaan tyttöporukan koolle. Kokoonnumme kahvikupposten ääreen ja käymme läpi menneen kuukauden. Muistamme myös puheen pikaisesta jälleennäkemisestä, joka kuitenkin jää haaveeksi. Kukaan ei saa tietää laihdutuksestani, kukaan ei tule edes epäilemään sitä. Kun seuraavan kerran näen heidät, jokaisen suu loksahtaa auki. Minä tiedän sen; minun on pakko onnistua.

Sia - Breathe Me

Ouch, I have lost myself again
Lost myself and I am nowhere to be found
Yeah, I think I might break
Lost myself again and I feel unsafe

Minun elämäni alkoi Naistenklinikalla, aivan kuten monen muunkin keskiuusmaalaisen tytön. Mutta sillä ei ole merkitystä, sillä vain minusta kasvoi tällainen – keskeneräinen, sairas, perfektionisti. Kuka olisi voinut silloin aavistaa? Kuinka moni olisi uskonut, että sinä heinäkuisena sunnuntaina maailmaan tullut lapsi kohtaisi elämässään paljon pahaa, olisi valmis itsemurhaan ja pyhittäisi vuosia syömishäiriölle?

Kun katson lapsuusvideoitani, niistä välittyy lämpö, rakkaus ja tavallinen lapsiperheen elämä. Äidin kulta, isin tyttö, siskon pieni - se minä olin. Laitoin kolmivuotiaana ruokaa yhdessä äidin kanssa, pulkkailin sisarten kanssa pihamaalla ja vietin viikonloppuja isän kanssa autotallissa. Silti minä pelkäsin kuolemaa, yksinäisyyttä ja vanhempien menetystä. En ole vieläkään päässyt niistä irti.

Kun tunteet kävivät liian kipeiksi käsitellä, rakensin muurit niiden ympärille. Ja kun muurit alkoivat sortua, otin avukseni perfektionismin. Loin itseeni sairauden, kontrollin ja valheen. Laihdutin, liikuin ja lakkasin elämästä. Kunnes enkeli tuli ja pelasti. Parin vuoden päästä enkelin siivet eivät enää kantaneet ja muurini murenivat jälleen. Anoreksian jäätyä taakse turvauduin bulimiaan juuri ennen vanhojen tansseja. "Minä vain oksennan, jotta en liho. Kykenen lopettamaan tämän, jos haluan. Mutta eihän minun tarvitse, ei näistä muutamista kerroista haittaa ole." Ajatukseni vessassa, ruuan virrattessa paakkuina ulos suustani, olivat ironisia. Kuinka olisin siinä tilanteessa kyennyt lopettamaan? Entä sitten sen jälkeen? En kyennytkään. En edes silloin, kun veri virtasi kurkustani. Painoin vain sormet syvemmälle ja toivoin, että painajainen loppuisi pian.

Nyt minä olen kirjoilla psykiatrian poliklinikalla. Minulla on mielialalääkitys, joka ei toimi halutulla tavalla. Syön, paastoan ja oksennan. Terapialähete on kirjoitettu, terapeuttia vaille valmis. Mutta ehkä minä en olekaan valmis paranemaan?

Stella - Häävalssi

Tuulimyllyjä vastaan täällä taistellaan
Viima hiuksissa viipyy hetken vaan
Toiset nuorena nukkuu
Joskus se pelko uniin kulkeutuu

Minun aikani Palasina on ohi. Olen nyt matkalla. Liimaan itseäni kasaan ja matkaan kohti valoa. Mutta tie valoon ja pelastukseen käy aina kadotuksen kautta. Hiljaisena kokoan itseäni pala palalta ja kuljen läpi heikkojen jäiden. Tässä sitä ollaan, valmiina ottamaan ensimmäinen askel.

Kuinka tämä jää kestää? Jaksaako se kantaa minut - ruumiini ja henkisen kärsimyksen, sen taakan joka harteillani lepää? Tunteeko se, kuinka vartaloni nykii oksennuksen voimasta, kuinka päässäni hakkaa pelko yksinjäämisestä, kuinka hataria ovat askeleet?

Keskiviikon jälkeen olen elänyt usvassa. Näen ruumiit unissani, kuulen avunhuudot korvissani ja mietin, kuinka lähellä se kaikki tapahtui. Mietin elämää ja kuolemaa, rakkautta ja vihaa. Kyyneleet eivät tule, eivät sanatkaan. Minut on täyttänyt epäusko, joka on vienyt mielekkyyden elämältä ja mitätöinyt omat ongelmat.

Minusta ei taida enää olla puhumaan psykiatriselle sairaanhoitajalle, lääkäreille, psykiatreille eikä terapeuteillekaan. Minä lukittaudun itseeni, kun kukaan ei kuule.