In tomorrow I see no promise
And yesterday was like today
Viikonloppuni on ollut yksinäinen, vaikka olen tavannut kummipoikiani, sisariani sekä pitänyt yhteyttä ystäviini. Olen ollut sekä eilen että tänään jalkeilla jo seitsemän aikaan, joten olen ehtinyt siivota, tehdä jouluostoksia, käydä kahvilla sekä viettää hiljaisia hetkiä. Kaikki tämä kiire ja tohina ovat olleet epätoivoista pahanolon kontrollointia ja yksinäisyydentunteen unohtamista. Ja siitä huolimatta olen tuntenut itseni kaikkialla yksinäisemmäksi kuin aikoihin.
Lauantaina kuljin messualueella yhdessä vanhempieni sekä toiseksi vanhimman sisareni kanssa. Jälkimmäisenä mainittu oli saapunut paikalle miehensä sekä kahden poikansa kanssa, muut lapset olivat jääneet kotiin. Kuljetin nuorta kummipoikaani läpi hallien ja taputtelimme yhdessä mallinukkeja. Minä hymyilin ja iloitsin, kun pienelle avautui jälleen uusi maailma uusine ihmeineen. Ja silti yksinäisyys otti valtaansa, kun ymmärsin, etten minä kyennyt olemaan niin avoin ja onnellinen, ettei minulla ollut samanlaista pysyvyydentunnetta ja turvaa kuin sisarellani perheineen. Yhtäkkiä minä olin täysin yksin ihmisvilinässä vailla kättä jota puristaa ja korvaa johon kuiskata, että nyt pelottaa.
Ei ole väliä minne olen jalkani laskenut: kauppakeskus Jumbo, sisareni suuri asunto, koti, metsäpolku. Kaikkialla olen ollut yhtä yksinäinen. Iltaisin sänky on tuntunut liian suurelta ja kylmältä, pojan sanat puhelimen toisessa päässä liian kaukaisilta tavoittaa. Tämä on taas niitä päiviä, jolloin minua lohduttavat enemmän salmiakki, toffee ja tuoreet sämpylät kuin neljäkymmentä jäljellä olevaa aamua.
Nyt on sunnuntai ja minä mietin vain huomista; seitsemäntoista tunnin päästä olen jo töissä.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
2 comments:
Kaikki ovat loppujen lopuksi yksin. Joka hetki, joka paikassa. Sitten sitä itseään lohduttaakseen laskee päiviä, tunteja, minuutteja: päästäkseen tuntemaan itsensä vähän vähemmän yksinäiseksi, toisen yksinäisen kanssa.
Voimia. Tänään minuakin on auttanut jaksamaan ruoka, vaikkei se lohdutakaan.
Niin, yksinäisyyttähän tämä elämä kaikilla on. On vain eri asia, kuinka siihen osaa asennoitua. Toiset kokevat yksinäisyyden kasvattavana, toiset vain pakollisena osana elämää. Osalle yksinäisyys on kaipausta, osalle tuskaa.
Vaikka odotan tammikuuta ja sitä, että yksinäiset arkipäivät ovat muisto menneisyydessä, kaikista eniten odotan löytäväni itseni. Minun kaipaukseni kohdistuu itseeni. On helpompi kestää yksinäisyyttä, kun on turva omassa itsessä.
Post a Comment