Take me away, from all the pressures of livin' today
And save me, I feel so alone
Olen ollut yksin kotona tämän viikonlopun - ja sen huomaa. Kasvot ovat turvonneet, vatsaa kivistää ja väsymys on kova. Rahaa on mennyt yli sata euroa viinaan ja ruokaan. Olen ängennyt itseni täyteen leipiä, vihanneksia, pastaa ja tonnikalaa tuhotakseni sisäisen kaaokseni. Olen syönyt, syönyt, syönyt ja sitten piilottanut pahan oloni alkoholin avulla. Hetkittäin se auttaa, mutta seuraavana aamuna on edessä entistä suurempi kaaos.
Vaikken ole kärsinyt krapulasta, olo on ollut eloton. On tuntunut siltä, ettei millään ole mitään väliä, etten merkitse kenellekään mitään, ettei meistä ole tähän. Ei ole oikein edes sanoja, joilla kuvailisin kokemaani toivottomuutta. Se on ollut tasapaksua ahdistusta, jota ei tuhonnut edes alkoholi eikä viemäri.
Nyt kun kello on kuusi ja rakkaan kotiinpaluu lähestyy, minuun hiipii aivan uudenlainen levottomuus. Tiedän, että edessä on puhumista, tunnustuksia ja anteeksipyyntöjä. On mietittävä käyttäytymismalleja ja tulevaisuutta, mustasukkaisuutta ja syömishäiriötä. Kaikki tuntuu niin vaikealta jo nyt, vaikka muutosta on kulunut vasta hieman alle kaksi kuukautta. Minä olen luiskahtanut takaisin sairaaseen maailmaan ja poika elää kiireessä. Olemme etäisiä eivätkä tarpeemme kohtaa.
Minä haluaisin takaisin tammikuuhun. Haluan tuntea taas sen onnen, kun rakas pääsi armeijasta ja tiesin, että edessä on loputtomasti yhteistä aikaa. Haluan pois näistä huolista, murheista ja kyynelistä.
Sunday, March 30, 2008
Thursday, March 27, 2008
Lifehouse - Empty Space
Too late to hide
And too tired to care
Take what you've left
And forget the rest
Kidutan pian itseni hengiltä. Siltä ainakin tuntuu. Vuosi sitten oletin elämän helpottuneen tähän mennessä. Luulin, ettei tarvitsisi enää ahtaa itseensä naurettavia ruokayhdistelmiä ja sitten katsella niiden virtaa posliinilla. Luulin, ettei tarvitsisi enää itkeä ja stressata, kun "olen niin lihava ja muut ovat vain laihtuneet". Toisin kävi, jälleen kerran.
Minun piti lukea tänään pääsykokeisiin, mutta työt veivät veronsa. Kaksi päivää olen työntänyt pyörää lumessa ja kantanut selkä vääränä kuunvaihteen posteja, joten nyt en kyennyt kuin pudottautumaan sohvalle ja antaa unen tulla. Unen lisäksi tuli muutakin. Tuli paha olo, kiukku, ahdistus ja syyllisyys. Nousin ylös, avasin kaapit ja annoin mennä. Kalorit paukkuivat ja seuraavaksi viemäri huusi armoa.
Tämä on toistunut jo liian monena päivänä. Miksen minä voi hyväksyä itseäni ja taustojani? Miksen voi ymmärtää, että minä olen hyvä ja kelpaan, että minun ei tarvitse muuttua ja olla muille mieliksi. Minä vihaan vatsaani, reisiäni, nenääni. Kaikista eniten vihaan painoindeksiä, lukua kaksikymmentäyksi. On rumaa painaa niin paljon, kantaa niin paljon rasvaa. Minä haluan vain laihtua ja kiinteytyä.
Kunpa joku tulisi ja auttaisi minua nousemaan tästä suosta.
And too tired to care
Take what you've left
And forget the rest
Kidutan pian itseni hengiltä. Siltä ainakin tuntuu. Vuosi sitten oletin elämän helpottuneen tähän mennessä. Luulin, ettei tarvitsisi enää ahtaa itseensä naurettavia ruokayhdistelmiä ja sitten katsella niiden virtaa posliinilla. Luulin, ettei tarvitsisi enää itkeä ja stressata, kun "olen niin lihava ja muut ovat vain laihtuneet". Toisin kävi, jälleen kerran.
Minun piti lukea tänään pääsykokeisiin, mutta työt veivät veronsa. Kaksi päivää olen työntänyt pyörää lumessa ja kantanut selkä vääränä kuunvaihteen posteja, joten nyt en kyennyt kuin pudottautumaan sohvalle ja antaa unen tulla. Unen lisäksi tuli muutakin. Tuli paha olo, kiukku, ahdistus ja syyllisyys. Nousin ylös, avasin kaapit ja annoin mennä. Kalorit paukkuivat ja seuraavaksi viemäri huusi armoa.
Tämä on toistunut jo liian monena päivänä. Miksen minä voi hyväksyä itseäni ja taustojani? Miksen voi ymmärtää, että minä olen hyvä ja kelpaan, että minun ei tarvitse muuttua ja olla muille mieliksi. Minä vihaan vatsaani, reisiäni, nenääni. Kaikista eniten vihaan painoindeksiä, lukua kaksikymmentäyksi. On rumaa painaa niin paljon, kantaa niin paljon rasvaa. Minä haluan vain laihtua ja kiinteytyä.
Kunpa joku tulisi ja auttaisi minua nousemaan tästä suosta.
Monday, March 24, 2008
The Superchick - Alright
There's so much on my mind lately
I can't make out my own thoughts anymore
I don't know where one begins and the other one ends
Elämä on palautunut normaaliksi tässä asunnossa. Me heräämme aamulla yhdessä, toivotamme hymyillen huomenet ja siirrymme keittiöön. Aloitamme päivän yhdessä ja kuljemme iltaan käsikkäin. Kunpa myös pinnan alla kaikki olisi näin tasaista.
Minä en voi lopettaa ajattelua, en hetkeksikään. Kelaan yhä uudelleen läpi toissayön, samoin perjantain ja lauantain välisen yön. Mietin ystävien seuraa, juttutuokioita sekä viinan määrää. Sitten ajaudun taas väärille radoille ja keskityn saamiini huomionosoituksiin, syvällisiin keskusteluihin ja kahdenkeskisiin hetkiin täällä asunnolla. Tuntuu kuin kaikki olisi jäänyt kesken, kun en mennytkään mukaan enää eilen. Kaksi iltaa samassa porukassa, kaksi yötä samat vieraat, kaksi aamua krapulassa ja lupaus uudesta illasta. Aina siirryttiin askel eteenpäin, kunnes minä yhtäkkiä jäin jälkeen.
En saanut unta yöllä. Olisin halunnut lähteä vielä mukaan, tulla yhtä matkaa tänne ja istua sohvalla juttelemassa, kuuntelemassa rakkaan kuorsaavan. Sitten yhdessä tupakalle, vaikka enhän minä polta. Minä olisin kaivanut tapani mukaan kuohuviiniä ja sitten olisimme siemailleet sitä vierekkäin keittiön lattialla. Tämän ja kaiken muun sijaan minä valitsin kodin. Katsoin elokuvaa, söin ystävien tuoman juustohampurilaisen ja pelasin Twisteriä. Aivoni eivät kuitenkään olleet mukana. Sydän pumppasi verta ja keho toimi, mutta minä olin muualla. Mietin lakkaamatta asioiden kulkua ja edellisiä päiviä. Kun tuli aika käydä nukkumaan, minä olin vaihtaa suuntaa.
Nyt kaikki alkaa alusta. Ajatukset laukkaavat, sydän pumppaa verta ja minä olen vain etäisesti läsnä.
I can't make out my own thoughts anymore
I don't know where one begins and the other one ends
Elämä on palautunut normaaliksi tässä asunnossa. Me heräämme aamulla yhdessä, toivotamme hymyillen huomenet ja siirrymme keittiöön. Aloitamme päivän yhdessä ja kuljemme iltaan käsikkäin. Kunpa myös pinnan alla kaikki olisi näin tasaista.
Minä en voi lopettaa ajattelua, en hetkeksikään. Kelaan yhä uudelleen läpi toissayön, samoin perjantain ja lauantain välisen yön. Mietin ystävien seuraa, juttutuokioita sekä viinan määrää. Sitten ajaudun taas väärille radoille ja keskityn saamiini huomionosoituksiin, syvällisiin keskusteluihin ja kahdenkeskisiin hetkiin täällä asunnolla. Tuntuu kuin kaikki olisi jäänyt kesken, kun en mennytkään mukaan enää eilen. Kaksi iltaa samassa porukassa, kaksi yötä samat vieraat, kaksi aamua krapulassa ja lupaus uudesta illasta. Aina siirryttiin askel eteenpäin, kunnes minä yhtäkkiä jäin jälkeen.
En saanut unta yöllä. Olisin halunnut lähteä vielä mukaan, tulla yhtä matkaa tänne ja istua sohvalla juttelemassa, kuuntelemassa rakkaan kuorsaavan. Sitten yhdessä tupakalle, vaikka enhän minä polta. Minä olisin kaivanut tapani mukaan kuohuviiniä ja sitten olisimme siemailleet sitä vierekkäin keittiön lattialla. Tämän ja kaiken muun sijaan minä valitsin kodin. Katsoin elokuvaa, söin ystävien tuoman juustohampurilaisen ja pelasin Twisteriä. Aivoni eivät kuitenkään olleet mukana. Sydän pumppasi verta ja keho toimi, mutta minä olin muualla. Mietin lakkaamatta asioiden kulkua ja edellisiä päiviä. Kun tuli aika käydä nukkumaan, minä olin vaihtaa suuntaa.
Nyt kaikki alkaa alusta. Ajatukset laukkaavat, sydän pumppaa verta ja minä olen vain etäisesti läsnä.
Saturday, March 22, 2008
Colbie Caillat - Feelings Show
I'm sorry it's taking me so long
To find out what I'm feeling
I wonder if it will come to me
Maybe not
On tyhjä olo. Niin tyhjä ettei sanotuksi saa. Tuntuu, ettei tätä aukkoa paikkaa edes ruoka - ahmimisen ja oksentamisen täydellinen kierre. Haluan ainoastaan hukuttaa itseni ihmismassaan, olla yksi muista ja täyttää turtuneen pääni alkoholilla.
Koko eilinen oli yhtä suurta vahinkoa toisensa perään. Valheet täyttivät suuni, pahat teot seurasivat aina kulman takana, väärät ajatukset hiipivät mielen syövereihin uudelleen ja uudelleen. Seurauksena oli rutkasti selittelyä, kyyneliä ja vaivaantuneisuutta.
Puoli tuntia olen koettanut päästä eteenpäin. Sanoja ei vain löydy. Kaksi haparoivaa kappaletta ja sekavat ajatukset. On vain mentävä eteenpäin itse, pysähdyttävä myöhemmin miettimään. Tänään tulee taas viina ja hämärtää mielen.
To find out what I'm feeling
I wonder if it will come to me
Maybe not
On tyhjä olo. Niin tyhjä ettei sanotuksi saa. Tuntuu, ettei tätä aukkoa paikkaa edes ruoka - ahmimisen ja oksentamisen täydellinen kierre. Haluan ainoastaan hukuttaa itseni ihmismassaan, olla yksi muista ja täyttää turtuneen pääni alkoholilla.
Koko eilinen oli yhtä suurta vahinkoa toisensa perään. Valheet täyttivät suuni, pahat teot seurasivat aina kulman takana, väärät ajatukset hiipivät mielen syövereihin uudelleen ja uudelleen. Seurauksena oli rutkasti selittelyä, kyyneliä ja vaivaantuneisuutta.
Puoli tuntia olen koettanut päästä eteenpäin. Sanoja ei vain löydy. Kaksi haparoivaa kappaletta ja sekavat ajatukset. On vain mentävä eteenpäin itse, pysähdyttävä myöhemmin miettimään. Tänään tulee taas viina ja hämärtää mielen.
Monday, March 17, 2008
Simple Plan - Welcome To My Life
No, you don't know what it's like
When nothing feel alright
You don't know what it's like
To be like me
Nyt on tupaantuliaiset pidetty. Ihmisiä tuli ja meni, osa myös perui. Ulkopuoliselle tämä asunto on paratiisi: isot huoneet, valtaisat ikkunat, hillitty ja tasapainoinen sisustus. Silloin minäkin jaksoin olla tästä asunnosta iloinen ja ylpeä, kun muut kilvan kehuivat tätä ja istuivat sohvalla seurana. Mutta sitten tuli taas sunnuntai ja tämä, jota kodiksi kutsutaan, alkoi näyttää ahtaalta loukulta, jossa seinät kaatuvat päälle.
Olen käynyt psykiatrisella yli kuukausi sitten viimeksi. Viimeisestä käynnistä taitaa olla tänään tasan puolitoista kuukautta. Peruin yhden ajan korkean kuumeen takia enkä sen jälkeen ole uskaltanut varata uutta. Pitäisi kyllä. Minulla ei ole enää lääkkeitä, vanhat reseptitkin hukkuivat muutossa. Iltaisin tuntuu, ettei uni tule ilman unilääkettä, päivisin tuntuu ettei pärjää ilman mielialanappeja. Täällä asunnossa yöt eivät ole se pelottavin osa vuorokaudesta. Toisen vieressä on turvallista olla, kädenkin saa ympärilleen aina kun haluaa. Toista on iltaisin. Silloin minä vajoan omaan pahaan olooni, pelkoihini ja sekaviin ajatuskuvioihin. En päästä rakasta lähelle, komennan vain pois ja tiuskin. Lopulta tulee itku, joka ei lopu. Se saa raivon ja pelon yhtymään sisimmässäni ja tuntuu kuin itsensä satuttaminen olisi ainoa keino päästä karkuun sitä tunnemyrskyä.
Ehkä tämä ei johdu enää syömishäiriöstä; tässä on taustalla jotain muuta. Silti minusta tuntuu, että kaikki helpottaa ainakin hetkeksi, jos saan taas otteen kontrollista. Olen yrittänyt harjoitella. Yksinäisyys kuitenkin ajaa vanhoihin uomiin - ahmimaan ja oksentamaan. Iltapäivisin minulla on liikaa omaa aikaa, joka kuluu syömällä. Tänäänkin olen ehtinyt syödä pasteijoita ja jäätelöä, vanhat sipsinjämät hävisivät myös. Haluaisin jäädä kotiin sairastamaan, jotta voisin paastota päivästä toiseen ja kuihtua pois. Ruumiillisessa työssä paasto on muutoin täysin mahdoton ajatus.
Kunpa tämä kaikki olisi vain pahaa unta.
When nothing feel alright
You don't know what it's like
To be like me
Nyt on tupaantuliaiset pidetty. Ihmisiä tuli ja meni, osa myös perui. Ulkopuoliselle tämä asunto on paratiisi: isot huoneet, valtaisat ikkunat, hillitty ja tasapainoinen sisustus. Silloin minäkin jaksoin olla tästä asunnosta iloinen ja ylpeä, kun muut kilvan kehuivat tätä ja istuivat sohvalla seurana. Mutta sitten tuli taas sunnuntai ja tämä, jota kodiksi kutsutaan, alkoi näyttää ahtaalta loukulta, jossa seinät kaatuvat päälle.
Olen käynyt psykiatrisella yli kuukausi sitten viimeksi. Viimeisestä käynnistä taitaa olla tänään tasan puolitoista kuukautta. Peruin yhden ajan korkean kuumeen takia enkä sen jälkeen ole uskaltanut varata uutta. Pitäisi kyllä. Minulla ei ole enää lääkkeitä, vanhat reseptitkin hukkuivat muutossa. Iltaisin tuntuu, ettei uni tule ilman unilääkettä, päivisin tuntuu ettei pärjää ilman mielialanappeja. Täällä asunnossa yöt eivät ole se pelottavin osa vuorokaudesta. Toisen vieressä on turvallista olla, kädenkin saa ympärilleen aina kun haluaa. Toista on iltaisin. Silloin minä vajoan omaan pahaan olooni, pelkoihini ja sekaviin ajatuskuvioihin. En päästä rakasta lähelle, komennan vain pois ja tiuskin. Lopulta tulee itku, joka ei lopu. Se saa raivon ja pelon yhtymään sisimmässäni ja tuntuu kuin itsensä satuttaminen olisi ainoa keino päästä karkuun sitä tunnemyrskyä.
Ehkä tämä ei johdu enää syömishäiriöstä; tässä on taustalla jotain muuta. Silti minusta tuntuu, että kaikki helpottaa ainakin hetkeksi, jos saan taas otteen kontrollista. Olen yrittänyt harjoitella. Yksinäisyys kuitenkin ajaa vanhoihin uomiin - ahmimaan ja oksentamaan. Iltapäivisin minulla on liikaa omaa aikaa, joka kuluu syömällä. Tänäänkin olen ehtinyt syödä pasteijoita ja jäätelöä, vanhat sipsinjämät hävisivät myös. Haluaisin jäädä kotiin sairastamaan, jotta voisin paastota päivästä toiseen ja kuihtua pois. Ruumiillisessa työssä paasto on muutoin täysin mahdoton ajatus.
Kunpa tämä kaikki olisi vain pahaa unta.
Tuesday, March 11, 2008
3 Doors Down - Here Without You
I'm here without you baby
But you're still on my lonely mind
I think about you baby
And I dream about you all the time
Päivät matelevat eteenpäin. Heräsin vuosi sitten ja nyt on vasta tiistai, vasta puolipäivä, vasta maaliskuu, olen vasta 19. Mikään ei tunnu riittävän ja silti kaikkea on liikaa. On liikaa kipua ja kärsimystä, liikaa kuolemaa ja itsensä tuhoamista. Olisipa sunnuntaikin ollut vain unta.
Kipu polttaa eikä se hellitä. Edes kaksi päivää sairauslomaa ei tunnu auttaneen. Näen vieläkin veren lumihangella, kahdesti katkenneen jalan ja pehmoisen turvan, jonka heiveröisiä karvoja hengitys ei enää liikuttanut. Kaula oli vielä lämmin, mutta ääntäkään ei enää kuulunut. Rapsutus korvan takaa - eikä mikään muuttunut. Pieni oli nyt taivaan laitumilla. Yhteiset vuodet vaihtuivat minuuteissa kultaisiksi muistoiksi ja kasvoja raastaviksi kyyneliksi.
Puoli tuntia myöhemmin minä pahoittelin kuraantuneita juhlahousujani ja punaista naamaani. Oli aika vastaanottaa uusi elämä; oli perhejuhlan aika. Minussa ei ollut iloa. Menetin arvokkaan kuuntelijan ja lohduttajan. Menetin paljon enemmän kuin ystävän. Se tiesi kaiken minusta: kuinka saada minut hermostumaan, kuinka nauramaan. Se tiesi, että minä olen sille hyvä. Se oli läsnä kun itkin, yhtyi ilonpitoon kun nauroin, hermostui kun kaikki ei ollut kohdallaan.
Nyt sen ei tarvitse enää hermoilla. Kipu on poissa. On vain vihreät niityt ja paljon porkkanoita. Samanlaista pakoa minäkin nyt tarvitsisin. Haluan piikin, joka vie minut pois kipeistä ajatuksista, vaikeista aamuista ja itsetunto-ongelmista. Haluan unohtaa ruuan ja leijailla ylös pilviin - kevyempänä kuin kukaan muu.
But you're still on my lonely mind
I think about you baby
And I dream about you all the time
Päivät matelevat eteenpäin. Heräsin vuosi sitten ja nyt on vasta tiistai, vasta puolipäivä, vasta maaliskuu, olen vasta 19. Mikään ei tunnu riittävän ja silti kaikkea on liikaa. On liikaa kipua ja kärsimystä, liikaa kuolemaa ja itsensä tuhoamista. Olisipa sunnuntaikin ollut vain unta.
Kipu polttaa eikä se hellitä. Edes kaksi päivää sairauslomaa ei tunnu auttaneen. Näen vieläkin veren lumihangella, kahdesti katkenneen jalan ja pehmoisen turvan, jonka heiveröisiä karvoja hengitys ei enää liikuttanut. Kaula oli vielä lämmin, mutta ääntäkään ei enää kuulunut. Rapsutus korvan takaa - eikä mikään muuttunut. Pieni oli nyt taivaan laitumilla. Yhteiset vuodet vaihtuivat minuuteissa kultaisiksi muistoiksi ja kasvoja raastaviksi kyyneliksi.
Puoli tuntia myöhemmin minä pahoittelin kuraantuneita juhlahousujani ja punaista naamaani. Oli aika vastaanottaa uusi elämä; oli perhejuhlan aika. Minussa ei ollut iloa. Menetin arvokkaan kuuntelijan ja lohduttajan. Menetin paljon enemmän kuin ystävän. Se tiesi kaiken minusta: kuinka saada minut hermostumaan, kuinka nauramaan. Se tiesi, että minä olen sille hyvä. Se oli läsnä kun itkin, yhtyi ilonpitoon kun nauroin, hermostui kun kaikki ei ollut kohdallaan.
Nyt sen ei tarvitse enää hermoilla. Kipu on poissa. On vain vihreät niityt ja paljon porkkanoita. Samanlaista pakoa minäkin nyt tarvitsisin. Haluan piikin, joka vie minut pois kipeistä ajatuksista, vaikeista aamuista ja itsetunto-ongelmista. Haluan unohtaa ruuan ja leijailla ylös pilviin - kevyempänä kuin kukaan muu.
Thursday, March 6, 2008
FBI - Syön tänään
Suurin pulma: mitä syön tänään
Seuraava pulma: mistä lisää syötävää
Tämä on ensimmäinen kerta, kun istun olohuoneen nurkassa ja kirjoitan. Tähän mennessä olen tyytynyt kirjoittamaan ajatuksia paperille lattialla maaten. Nyt pitäisi jälleen aloittaa kirjoittamaan myös tänne. Ja samassa kun tämä ajatus putkahtaa päähäni, tulee myös pelko. Osaanko? Kykenenkö? Mitä, miksi, milloin? Tämä on jälleen uusi askel kohti itsenäisyyttä.
Koti on vielä kovin keskeneräisen näköinen eikä edes tunnu kodilta. Onhan meillä kauniit verhot, ihana bonsai-puu sekä mielettömän hieno asetelma makuuhuoneessa. Ne kaikki tuntuvat omilta, mutta tämä asunto ei. Se saa minut jatkuvasti kyyneliin. Itken turvattomuuttani ja yksinäisyyttäni, tämän prosessin pituutta ja keskeneräisyyttä. Minä haluan jo löytää unelmieni maton ja jonkin kauniin ruokailuryhmän. Haluan päästä jo eroon viimeisitäkin muuttolaatikoista ja jätesäkeistä, joita vielä saattaa nurkista löytää. Haluan tästä jo kodin, oikean kodin.
Sunnuntaina on ristiäiset. Paikalla on puolet suvusta ja paljon myös pinnallisia, ei-toivottuja ihmisiä. Ja miten minä olen valmistautunut tähän päivään? Syömällä suklaata, oksentelemalla ja ahmimalla hirvittäviä määriä karkkeja joka päivä. Aivan niin, joka päivä. Minusta tuntuu kuin koettaisin täyttää tätä kodin jättämää tyhjää aukkoa ruualla. Pelkään, että ajaudun taas samaan pisteeseen kuin viime keväänä, että oksentamisesta tulee jokapäiväistä. Toisaalta taas odotan ja haluan sitä. Haluan tuntea, kuinka sappineste polttaa kieltä, ja tiedostaa vatsan tyhjyyden. Ja siltikin haluaisin ennemmin tuntea nälän nipistelevän vatsassa, juoda litroittain vettä ja sanoa juhlissa "ei kiitos, söin juuri". Tällä hetkellä minä olen vain järkyttävä syöttöporsas, valmiina ottamaan sunnuntaina vastaan paheksuvia katseita langanlaihoilta sukulaisilta.
Seuraava pulma: mistä lisää syötävää
Tämä on ensimmäinen kerta, kun istun olohuoneen nurkassa ja kirjoitan. Tähän mennessä olen tyytynyt kirjoittamaan ajatuksia paperille lattialla maaten. Nyt pitäisi jälleen aloittaa kirjoittamaan myös tänne. Ja samassa kun tämä ajatus putkahtaa päähäni, tulee myös pelko. Osaanko? Kykenenkö? Mitä, miksi, milloin? Tämä on jälleen uusi askel kohti itsenäisyyttä.
Koti on vielä kovin keskeneräisen näköinen eikä edes tunnu kodilta. Onhan meillä kauniit verhot, ihana bonsai-puu sekä mielettömän hieno asetelma makuuhuoneessa. Ne kaikki tuntuvat omilta, mutta tämä asunto ei. Se saa minut jatkuvasti kyyneliin. Itken turvattomuuttani ja yksinäisyyttäni, tämän prosessin pituutta ja keskeneräisyyttä. Minä haluan jo löytää unelmieni maton ja jonkin kauniin ruokailuryhmän. Haluan päästä jo eroon viimeisitäkin muuttolaatikoista ja jätesäkeistä, joita vielä saattaa nurkista löytää. Haluan tästä jo kodin, oikean kodin.
Sunnuntaina on ristiäiset. Paikalla on puolet suvusta ja paljon myös pinnallisia, ei-toivottuja ihmisiä. Ja miten minä olen valmistautunut tähän päivään? Syömällä suklaata, oksentelemalla ja ahmimalla hirvittäviä määriä karkkeja joka päivä. Aivan niin, joka päivä. Minusta tuntuu kuin koettaisin täyttää tätä kodin jättämää tyhjää aukkoa ruualla. Pelkään, että ajaudun taas samaan pisteeseen kuin viime keväänä, että oksentamisesta tulee jokapäiväistä. Toisaalta taas odotan ja haluan sitä. Haluan tuntea, kuinka sappineste polttaa kieltä, ja tiedostaa vatsan tyhjyyden. Ja siltikin haluaisin ennemmin tuntea nälän nipistelevän vatsassa, juoda litroittain vettä ja sanoa juhlissa "ei kiitos, söin juuri". Tällä hetkellä minä olen vain järkyttävä syöttöporsas, valmiina ottamaan sunnuntaina vastaan paheksuvia katseita langanlaihoilta sukulaisilta.
Subscribe to:
Posts (Atom)
