Suurin pulma: mitä syön tänään
Seuraava pulma: mistä lisää syötävää
Tämä on ensimmäinen kerta, kun istun olohuoneen nurkassa ja kirjoitan. Tähän mennessä olen tyytynyt kirjoittamaan ajatuksia paperille lattialla maaten. Nyt pitäisi jälleen aloittaa kirjoittamaan myös tänne. Ja samassa kun tämä ajatus putkahtaa päähäni, tulee myös pelko. Osaanko? Kykenenkö? Mitä, miksi, milloin? Tämä on jälleen uusi askel kohti itsenäisyyttä.
Koti on vielä kovin keskeneräisen näköinen eikä edes tunnu kodilta. Onhan meillä kauniit verhot, ihana bonsai-puu sekä mielettömän hieno asetelma makuuhuoneessa. Ne kaikki tuntuvat omilta, mutta tämä asunto ei. Se saa minut jatkuvasti kyyneliin. Itken turvattomuuttani ja yksinäisyyttäni, tämän prosessin pituutta ja keskeneräisyyttä. Minä haluan jo löytää unelmieni maton ja jonkin kauniin ruokailuryhmän. Haluan päästä jo eroon viimeisitäkin muuttolaatikoista ja jätesäkeistä, joita vielä saattaa nurkista löytää. Haluan tästä jo kodin, oikean kodin.
Sunnuntaina on ristiäiset. Paikalla on puolet suvusta ja paljon myös pinnallisia, ei-toivottuja ihmisiä. Ja miten minä olen valmistautunut tähän päivään? Syömällä suklaata, oksentelemalla ja ahmimalla hirvittäviä määriä karkkeja joka päivä. Aivan niin, joka päivä. Minusta tuntuu kuin koettaisin täyttää tätä kodin jättämää tyhjää aukkoa ruualla. Pelkään, että ajaudun taas samaan pisteeseen kuin viime keväänä, että oksentamisesta tulee jokapäiväistä. Toisaalta taas odotan ja haluan sitä. Haluan tuntea, kuinka sappineste polttaa kieltä, ja tiedostaa vatsan tyhjyyden. Ja siltikin haluaisin ennemmin tuntea nälän nipistelevän vatsassa, juoda litroittain vettä ja sanoa juhlissa "ei kiitos, söin juuri". Tällä hetkellä minä olen vain järkyttävä syöttöporsas, valmiina ottamaan sunnuntaina vastaan paheksuvia katseita langanlaihoilta sukulaisilta.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
1 comment:
Muistan paremmin kuin hyvin miltä tuntui muuttaa omaan kotiin ensimmäistä kertaa neljä vuotta sitten. Olin hukassa syömisteni kanssa, turvaton ja rikki. Se ei muuttunut hetkessä eikä kai ole muuttunut vieläkään, mutta kotiutuminen tapahtui kuitenkin. Syömisoireilukin tuolloin yllättäen helpotti ja ahmiminen väheni, vaikka tuolloin olisi ollut sille parhaat olosuhteet. Pian sitä oppi nauttimaan omasta tilasta ja vapaudesta ja tuntui että ensimmäistä kertaa otti vauvanaskeleita tunnustelen, mitä minä olen ihan itse, ilman vanhempia. Usko siihen että siipesi kantavat. Vanhemmat ovat edelleen siellä sinua varten, etkä ole sen enempää yksin kuin ennenkään. Anna elämälle mahdollisuus olla sinulle kiltti. :) Paljon halausksia ja voimia.
Post a Comment