Väliaika.

Pitäisi kai antaa viimeisiä väliaikatietoja ennen kuin meidän uuteen kotiimme saapuu yhteys. Pitäisi sanoa, että nyt olen terve, iloinen, elinvoimainen ja rakastan sitä asuntoa. Mutta eivät asiat ole niin. Minä olen sairas, buliminen, masentunut, sisäänpäinkääntynyt ja pelkään uutta kotiani. Viime viikon sunnuntaina aloin itkeä holtittomasti, kun isä ei hakenut minua kotiin, vanhempieni kotiin. Minulla vain oli tunne, etten kestä sitä asuntoa enää hetkeäkään.

Rakas tuli viikolla kotiin. "Oletko oksentanut?" Puna lehahti kasvoilleni, hengitys salpautui ja sain vain vaivoin sanottua, etten ollut. Valehtelin. Sydän löi kiivaasti ja vihasin itseäni, kun olin unohtanut vetää vessan kahdesti. Pintaan oli jäänyt sakkaa, joka paljasti minut. En tiedä uskoiko poika valheeni, tuskin. Nyt minusta on tullut vainoharhainen enkä aina tiedä uskallanko oksentaa. Pakkaan ruokaa sisääni ja tuntuu kuin vatsa räjähtäisi, mutta ruoka ei tule ulos. En uskalla työntää sormia kurkkuun, sillä pelkään, että todellisuus säikäyttää pojan. Koskaan ennen hän ei ole ollut näin lähellä syömishäiriötäni. Vaikka kesällä käytännössä asuimmekin yhdessä, päivittäin minä ajoin kotiin kastelemaan kukkia - ja oksentamaan. Minulla oli aina omaa tilaa ja turvaa. Nyt se on mennyttä.

Kaikesta huolimatta minä haluan parantua. Haluan oppia jaksamaan töissä, kotona ja parisuhteessa. Kunpa kaikki olisi taas hyvin...