Silverchair - Across The Night

I don't wanna be lonely
I just wanna be alone

Aamulla ulkona oli aurinkoista ja lämmintä. Markkinoilla tuli jopa kuuma, mutten voinut ottaa neuletakkia pois, kun kädet ovat täynnä mustelmia. Nyt ei haittaa vaikka päällä olisi kolmekin neuletta, kun aurinko meni pilveen ja tuuli yltyi. Ikkunoiden ulkopuolella suuret männyt huojuvat kuin viimeistä päivää ja minä tuijotan niitä täältä sisältä järkyttävien vatsakipujen kera.

Kunpa voisin elää tämän viikonlopun uudelleen. Sanoisin perjantaina vanhemmille, että tahdon heidän mukaansa mökille. Laittaisin rakkaalle viestin, että pidä hauskaa, minä olen poissa. Uittaisin koiraa kylmässä vedessä ja heittelisin sille keppiä. Vasta näihin aikoihin palaisin kotiin katsomaan, kuinka täällä on voitu. Minun ei olisi tarvinnut itkeä perjantai-iltana ja ottaa vastaan loukkauksia, ei olisi tarvinnut kuulla, että olen lihonut. Olisin voinut elää rauhassa ruokaa ajattelematta ja stressaamatta. Nyt asiat ovat menneet toisin ja antaisin mitä vain, että pääsisin pois täältä.

Nyt tekisi mieli näyttää kaikille, että minä pystyn tähän. Että kesäkuun ensimmäisen koittaessa minä onnittelen ystävää kauniina ja hoikkana. Silti minä pelkään, ettei minusta ole siihen. Minut on tuomittu epäonnistumaan kaikessa, mihin ryhdyn.

Lifehouse - Am I Ever Gonna Find Out

Silence is golden
But I think it's gonna kill me now

Huomaamattani hämärä on laskeutunut. Olen istunut hievahtamattani tässä aina siitä asti, kun saavuin aurinkoisesta rantapuistosta kotiin. Olen miettinyt sanoja, sopivia lauseita ja oikeaa tarinaa kerrottavaksi. Ajatuksia on putoillut satunnaisesti päähäni, mutta jokainen niistä on tuntunut turhalta. En tahtoisi puhua työstä, ikävästä lapsuuskotiin, oman rakkaan aiheuttamasta mielipahasta ja loukkaavasta käytöksestä. Haluaisin sanoa, että olen syönyt viisisataa kaloria ja juonut kolme litraa vettä. Haluaisin, että voisin ylpeillä tunnin juoksulenkillä ja sadalla vatsalihasliikkeellä. Mutta kun en voi. Olen vain syönyt ja unohtanut oksentaa. Nyt itkettää, kun mitään ei enää tule ulos.

Kaupungin valot alkavat loistaa ikkunoista. Ne siintävät kaukaa, sillä me olemme täällä ylhäällä - turvassa mäen päällä. Minulle tämä on kuitenkin kaikkea muuta kuin turva, kaikkea muuta kuin koti. En tiedä miksi täällä ei ole hyvä olla, vaikka on paksu ja pehmoinen ryijymatto, oma upottavan pehmeä sänky sekä minun suunnittelemani verhot. Täällä on kaikki niin kuin pitää, mutta minä olen riekaleina. Ulkokuori on ehjä ja kaunis, mutta sisällä rakoilee.

Jotenkin on taas vaikea olla sanoissa, kun paha olo on valloillaan. Tekee mieli itkeä, mutta kaikki kyyneleet ovat jo tulleet. Olen vuotanut kuiviin ja nyt on puhtaan ahdistuksen aika. Odotan yötä, aamua ja uutta iltaa. Tahdon vetää pään täyteen viinaa ja hukkua ihmisiin.

Colbie Caillat - One Fine Wire

I remember the time my balance was fine
And I was just walking on one fine wire

Minuun on iskenyt tyhjyys, joka vie jalat alta ja tukkii mielen niin, ettei tilaa ole muulle kuin kyynelille. Itkin tänään töissä, pimeässä rappukäytävässä. Kyyneleet valuivat, mutta ääntäkään ei kuulunut. Astuessani ulos valoon, pyyhin silmäkulmat kuiviksi ja jatkoin otin käteeni uuden nipun postia.

Itkin myös autossa matkalla sisareni luo. Mietin heidän elämäänsä, sitä tasapainoa ja arjen pyörittämistä. Lapset heräävät, lähtevät kouluun, pienimmät jäävät äidin seuraksi. Iltapäivällä kaikki saapuvat kotiin ja on harrastusten aika. Illalla pesut, pusut ja uni. Rauha talossa, aamulla kaikki alkaa alusta. Vertasin tätä kaikkea omaani: väkinäistä heräämistä, kiirehtimistä töissä, ahdistusta toisten kommentoidessa työtäni, jatkuvaa ruoalla leikkimistä, katkeilevaa unta. Minun elämästäni on tasapaino kaukana ja siksi tekee niin kipeää seurata sivusta toisten iloa ja onnea.

Myöhemminkin tuli itku. Se tuli kaikessa hiljaisuudessa isän ja äidin sohvalla, kun talo oli tyhjä. Vain koira oli pihalla vahtina. Ikävä ja ahdistus iskivät paineaaltona rintaan. Minä tahdoin takaisin siihen taloon, isän ja äidin rinnalle. Tahdoin oman huoneen, äidin valmistaman ruoan sekä koiran yöksi sänkyni viereen. Tuli ikävä lapsuutta, perhettä, tasaista onnea. Nyt kaikki huolettomuus on poissa ja minä tunnen olevani tiellä kaikkialla.

Nyt ei ruoka maistu eikä mikään kiinnosta. Pääsykoemateriaali odottaa pöydällä, mutta minulla ei ole voimia kajota siihen. En jaksa miettiä tilastollista testaamista tai hoitotyön eettisiä ongelmia. Olen voimaton kaiken tämän kivun edessä. Antakaa minun itkeä, antakaa lupa olla heikko.

Ja rakastakaa minua silti.

The Superchick - Let It Be

So tell me what do I do with this backpack full of bricks
Of sticks and stones and words that stuck to me like ticks

Selvisin hädin tuskin eilisestä ja nyt jo on uusi päivä, uusi ahdistus. Mietin markkinoita, rakkaan ostamaa jäätelöä, metrilakritsaa sekä siskon tarjoamaa pullaa. Väkisinkin mieleen palaa myös aamupala: kaikki mitä oli tarjolla, kaikki mitä söin, kalorit, paha olo, ahdistus. Kahdeksan viimeistä tuntia vilahtaa pikakelauksella ohi silmieni. Olisin voinut tehdä niin paljon toisin, valita eri asioita, olla niin paljon enemmän ja samalla niin paljon vähemmän. Ja kaiken tämän keskellä vallitsee syyllisyys: minä itken kaloreita, kun tällä hetkellä monen suomalaisen omaiset odottavat murtuneina tietoa rakkaidensa kohtalosta.

Edes ulkona paistava aurinko ei saa hymyä kasvoilleni. En jaksa juosta, en hölkätä, en edes kävellä. Vatsa on sekaisin ja polviin särkee. Illalla täytyisi vielä käydä vanhemmilla pesemässä koira ja syömässä isän laittamaa grilliruokaa. Makkaroita, kanaa, pihvejä - kuka tietää grillin tämänkertaista sisältöä. Mieleeni ei mahdu edes huominen työpäivä tai pääsykoekirjat, kun ruoka ja kalorit valtaavat tilaa. Mietin taulukoita, annoksia, viikon ruokalistaa. Mietin paastoa, dieettejä, kaikkea pahaa jota välttää.

Millä minä saisin itseni irti tästä sairaudesta, jaksaisin lähteä ulos ja hymyillä? Miksi juuri minun on pitänyt sairastua tähän koko elämän kaappaavaan painajaiseen? Miksen minä uskalla edes parantua? Toivottavasti huomenna on enemmän toivoa.

Tyhjyys.

Tänään pääsi itku. Olin laittautunut, valmiina lähtöön. Oli vaalea tunika, mustat leggingsit, paksu musta vyö uumalla. Silmiin olin laittanut mustaa ja harmaata, poskille hieman roosaa. Sanoin heihei ja katsoin peiliin. Siellä en ollutkaan minä. Siellä ei ollutkaan se tyttö, joka oli juuri pukeutunut kauniisti. Sieltä katsoi lihava tyttö, jonka makkarat pursusivat vyön alta, jonka reidet olivat liian paksut leggingseihin, jonka leuan allakin komeilin paksu rasvakerros. Revin vaatteet yltäni ja puin mustat turvavaatteet ylle. Juoksin tuulihousuissa ja löysässä collegessa keittiön nurkkaan. Siellä tuli itku. Ympärilläni elämä loisti yrttien ja viirivehkan muodossa, mutta minusta oli kaikki virta viety. Jäljellä ei ollut enää mitään muuta kuin ihraa ja liikakiloja.

Olo on vieläkin raskas ja silti pitäisi olla yhtä hymyä. Edessä on ilta poikaystävän äidillä. Tiedossa on viiniä, ehkä jopa viinaakin. Kalorit paukkuvat ja ahdistus käy mahdottomaksi kestää. Silti täytyy hymyillä ja olla läsnä. Juuri nyt ei olisi voimia siihen. Kaikki menivät puolen tunnin itkukohtauksen myötä. Rakas koetti puhua ja rauhoittaa, mutta sai vielä pahemman paniikin aikaan. Älä koske mahaan, älä tule niin liki. Kieltoja kieltojen perään.

Tänään minun tarvitsee vain kieltää itseäni.

Kelly Clarkson - Because Of You

I'm forced to fake a smile, a laugh
Every day of my life

Kello on käynyt tänään hitaasti. Olen jäänyt jälkeen kaikessa, mitä olen tehnyt tai luvannut tehdä. Olo on ollut turhautunut, eikä auringonpaistekaan ole pelastanut tämän päivän kauheuksilta.

Haluaisin sairauslomaa, edes päivän. Vaikka nilkan takia. Tai ranteen. Haluaisin vain olla, maata ja tuijottaa kattoon. Välillä voisin lukea kasvatustieteiden tai psykologian pääsykokeeseen vihreää teetä siemaillen. Iltapäivällä lähtisin äidin kanssa kalustekauppaan, tavarataloon ja puutarhamyymälään. Sisustaisin mielessäni parveketta ja tekisin hankintoja. Yhdessä asettelisimme ostokset omille paikoilleen oravien tuijotellessa viereisestä puusta. Minä tarvitsisin tuota aikaa. Tarvitsisin vapauden ja äidin.

Tämän päivän kaltaisia aamuja, iltapäiviä tai iltoja minä en tarvitse. En tarvitse kiirettä, kipeytyviä nilkkoja enkä pahaa oloa. Kaikista vähiten minä kaipaan iltapäivieni täyttäjäksi ruokaa ja tyhjentäytymistä. Tuntuu pahalta, kun rakas joka päivä töistä saapuessaan joutuu halaamaan ja sanomaan, ettei oksentaminen ole oikein.

Vaikka haluaisin jäädä kotiin, haluan silti päästä takaisin työpaikalle, jotta voin hetkellisesti tuntea itseni yhtä vapautuneeksi kuin muutamia tunteja sitten. Istuin töissä kaksi tuntia ylimääräistä, katsoin toisten saapuvan ja lähtevän. Minä nauroin, huusin, riehuin ja keskustelin. Oli helppo olla toisen kanssa ja puhua mitä sylki suuhun toi. Sovimme yhteisestä illanvietosta ja autoreissusta, vaikken luottaisi kummankaan toteutumiseen. Haluan vain muutaman minuutin hyvää oloa ja vilkutuksen kotiinlähdön koittaessa.

One Republic - Goodbye Apathy

I can't sleep
No, not like I used to
I can't breath
In and out like I need to

Tuntuu kummalta, että edellisestä kirjoituksesta on vierähtänyt jo viikko. Takana on pääsykoelukemista, ystäviä, epäonnistunut viikonloppu ja oksentelua. En ole kyennyt säilyttämään itsekuriani. Olen vain lihonut, lihonut, lihonut. Sen siitä saa, kun vain syö, syö, syö.

Mielessäni on jokainen päivä käynyt sama ajatus: valitsenko kurin ja nuhteen tien vai syöksynkö kierteeseen, jota en voi pysäyttää. Olen valinnut kierteen. Olen valinnut jäätelön, leivät, muffinssit, lämpimän ruuan. Olisin voinut valita ruispuuron, porkkanat, omenat ja sipulikeiton. Tunnen itseni epäonnistujaksi - ja lihavaksi. Pääni huutaa solvauksia, joita vieressä istuva rakas ei kuule.

Huomaan, kuinka elämä muutenkin suistuu raiteiltaan. Lukeminen ei kiinnosta; valitsen pääsykoekirjat vain siksi, että ruoka unohtuisi edes hetkeksi. Uni ei tule, ystävät ovat kaukana. Läsnä ovat vain kyyneleet ja ahdistus. On niin vaikea elää elämää, kun oma keho on tiellä. Fysioterapeuttikin leimasi kehoni virheelliseksi, vääntyneeksi. Tunsin suurta häpeää, kun edes ruumiini ei ole kunnossa. On huonot hampaat, vinksahtanut mieli ja nyt myös lukkoon lyövät polvet sekä painuneet jalkapöydän holvit.

Haluaisin sanoa edes muutaman positiivisen sanan, muttei minusta taida olla siihen. Tulisipa edes aurinko ja piirtäisi hymyn kasvoilleni.

Sia - Soon We'll Be Found

Let's not fight
I'm tired
Can't we just sleep today

Mitä helvettiä tässä sanoisi? Että olen lihava, syönyt liikaa, oksentanut kahdesti ja tuntuu, että kohta kaikki mahassa pyörivä moska nousee kurkkuun jälleen? Mikään ei tunnu nyt tärkeältä. Oli ihana tunne saada töiden jälkeen tunkea itsensä täyteen näkkileipää ja mehukeittoa, sitten tyhjentyä kuin rei'itetty kumivene. Oli myös ihanaa karata jääkaapille heti kun rakas lähti harrastuksnsa pariin ja sitten taas päästä halailemaan posliinia. Vaan tyhjentäytyminenkin tuntuu nyt niin turhalta. Ei millään ole mitään väliä.

Rakas sanoo, ettei tämä kannata. Vaikkei edes tiedä sisältöä. Tietää vain, että kirjoitan. Tietää senkin, että voisi jäljittää tämän koska vain, jos olisi oikeasti kiinnostunut. Onneksi ei ole. Tuossa hän nyt keräilee hampurilaisroskia pussiin ja ryystää tölkistä viimeisiä pisaroita; muistaa välillä vilkuilla tänne epävarmasti hymyillen. Hän näkee, että minun on paha olla, että itku on lähellä, ettei uni tule tänäkään yönä silmään. Huomaan katseesta, että kulta haluaisi olla lähellä, muttei uskalla tulla. Enkä minä nyt ehkä päästäisi. En voisi; olen liian iso, liian pehmeä, liian paljon kaikkea.

Huomenna alkaa kontrolli. Pääsykoelukemiset valtaavat iltapäiväni, ruuat jäävät minimiin ja paino laskee. Tavoite joka pitää.

Stella - Korkokengät

Kun häpeä pieksee rintaa
Ei henkeä saa
Ja se yksin täytyy kantaa
Liinoihin kääriä, parantaa

Kädet ovat vielä mullantuoksuiset, vaikka hieroin niihin vaniljasaippuaa kahteen kertaan. Viimeiset puoli tuntia kulutin multasäkkien, ruukkujen ja rakkaiden viherkasvieni keskellä. Tuntui hyvältä upottaa liuska-aralia tuoreeseen multaan ja viirivehka uuteen ruukkuun. Keittiöstä tuli raikas, kasvit näyttävät hoidetuilta. Itsellenikin tuli hyvä olo. Pitäisi useammin ottaa tuntumaa kasveihin, maahan ja multaan. Silloin kaikki muu tuntuu toisarvoiselta.

En tahtoisi ajatella syömisiä ja liikuntaa. Haluaisin pysytellä siinä autuudessa, joka äsken valtasi minut. Voisin tuijotella timanttiananastakin ikuisuuden: sen värejä ja loistoa, teräviä lehtiä ja mattapintaista ruukkua. Mielenrauhani järkkyy kuitenkin pikku hiljaa puuhailun loputtua; kun multapussi on suljettu ja lattia imuroitu, arki ja elämä palaavat rytinällä takaisin. Ikkunalaudalla viihtyvä bonsai ei saakaan enää täyttä huomiotani, kun kalorit ja kulutus valtaavat mieleni. Ja siinä samassa kaikki autuus on poissa - jäljellä on vain tuskaa ja ahdistusta.

Olen syönyt tänään liikaa ja liikkunut liian vähän. Ei riitä, että töissä kulutan kaksi tuntia pyöräillen ja portaita juosten. Sekään ei riitä, että kaikki muu aika töissä kuluu seisten. Junaltakin kävelen kotiin. Kaikki tämä on typerää ja turhauttavaa hyötyliikuntaa. Minä kaipaan todellista rehkimistä: hikeä ja kipeytyneitä lihaksia. Olo on niin riittämätön, kun makaan vain illat täällä hiljaisessa asunnossa tehden kotitöitä. Pahinta on tieto siitä, että pyykinpesun ja silityksen välissä otan muutan näkkileivän tai jogurtin, illalla vielä hieman lisää. Lihava, lihava, lihava, minä huudan itselleni. Ja sitten oksennan.

Lifehouse - Storm

How long have I been in this storm?
So overwhelmed by the ocean's shapeless from
Water's getting harder to tread
With these waves crashing over my head

Kurkku on verillä ja vasemman käden rystyset punoittavat. Tänään näin pitkästä aikaa verta posliinilla ja sormissani. Tilanne ei ole ollut näin paha lähes vuoteen. Silloin oli kesä ja vanhemmat asuivat mökillä. Minä tein töitä lastentarhassa ja peloissani odotin, että rakas lähtee suorittamaan asepalvelustaan. Nyt minä jaan postia ja pelkään, että tämä suhde ei enää asetu vanhoihin uomiinsa.

Paahtoleipää, jogurttia, kurkkua, mandariineja, jäätelöä, tikkari, suklaapatukka, salaattia. Katsoin kaikenkirjavaa muhennosta äsken ylhäältä alas ja mietin, mistä lähtien minussa on elänyt tämä sairaus. Onko se ollut läsnä kaikki nämä vuodet? Pienenä pelkäsin oksentamista. Itkin vatsataudin kourissa ja huusin äitiä apuun, kun tunsin oksennuksen tulevan. Luulin tukehtuvani, kuolevani. Sitten tuli yhdeksäs luokka ja aloin oksentaa väkisin. Sitä kesti pari kuukautta. Yhtäkkiä en vain jaksanut, en kyennyt enää oksentamaan. Ei mennyt kuin pari vuotta, kun ahdistus iski uudestaan. Juoksin, juoksin ja juoksin. Paastosin ja join vettä enemmän kuin tarpeeksi. Silti tuntui, etten tehnyt tarpeeksi. Aloin oksentaa pois kaiken syömäni ruuan ja lopulta söin vain, jotta sain oksentaa. Minun olisi pitänyt ymmärtää tämän leikin vaarallisuus jo yhdeksännellä luokalla.

Ei olisi pitänyt koskaan kokeilla.

Minnie Driver - Hungry Heart

Everybody needs a place to rest
Everybody needs to have a home
Don't make no difference what nobody says
Ain't nobody like to be alone

Kirjoitin viimeksi sunnuntaina ja nyt on jo keskiviikko. Päivät vain lipuvat ohi toistaen itseään. En muista mitä tapahtui maanantaina, enkä tiedä kuinka se eroaa eilisestä. Tunnistan samoja asioita, mutten ymmärrä minne nämä kaikki päivät karkaavat. Pian on jo kesäkuu ja pääsykokeiden vuoro, enkä minä ymmärrä vielä mistään mitään.

Tämä eläminen ja oleminen turhauttaa minua. Pitäisi siirtyä eteenpäin ja pärjätä elämässä. Pitäisi opiskella, jotta kasvaisi aikuiseksi ja saisi ammatin. Pitäisi pitää huolta itsestään ja samalla kiirehtiä kymmeniin eri paikkoihin. Tuntuu, ettei elämässä muuta olekaan kuin velvollisuuksia ja ympäristön paineita. Välillä vain on sellainen olo, ettei enää jaksa.

Minä en osaa enää nukkua. Herään kymmeniä kertoja yössä tarkistamaan kelloa, toisinaan jopa kolmen minuutin välein. Aamulla väsyttää, kun unensaanti on kestänyt kohtuuttoman kauan eikä syvää unta ole ollut juuri ollenkaan. Päivisinkään en nuku, sillä pelkään, että se vie yöunet. Vaikka ne kyllä näyttävät katoavan muutenkin...

On pelottavaa katsoa näitä muodostuneita sanoja. Kaikki alkaa uhkaavasti muistuttaa syksyä ja romahdusta. Yöunet menivät ja elämältä katosi mielekkyys. Silloin oli vasta syksy ja oli vielä monta kuukautta aikaa miettiä, mitä elämältä haluaa. Nyt kuukaudet käyvät vähiin ja tuntuu, että minua kiidätetään kohti hidasta kuolemaa.

Syömisetkään eivät ota onnistuakseen. Eikä parisuhde. Eivätkä ystävyyssuhteet. Mikä minussa on vikana? Mikä osa menneisyydestäni on niin raskas, ettei sitä piilotellessa enää kykene elämään? Miksi tämä kaikki kohdistuu juuri minuun? Haluan vain syödä terveesti, rakastaa ja antaa toisten rakastaa minua.