So tell me what do I do with this backpack full of bricks
Of sticks and stones and words that stuck to me like ticks
Selvisin hädin tuskin eilisestä ja nyt jo on uusi päivä, uusi ahdistus. Mietin markkinoita, rakkaan ostamaa jäätelöä, metrilakritsaa sekä siskon tarjoamaa pullaa. Väkisinkin mieleen palaa myös aamupala: kaikki mitä oli tarjolla, kaikki mitä söin, kalorit, paha olo, ahdistus. Kahdeksan viimeistä tuntia vilahtaa pikakelauksella ohi silmieni. Olisin voinut tehdä niin paljon toisin, valita eri asioita, olla niin paljon enemmän ja samalla niin paljon vähemmän. Ja kaiken tämän keskellä vallitsee syyllisyys: minä itken kaloreita, kun tällä hetkellä monen suomalaisen omaiset odottavat murtuneina tietoa rakkaidensa kohtalosta.
Edes ulkona paistava aurinko ei saa hymyä kasvoilleni. En jaksa juosta, en hölkätä, en edes kävellä. Vatsa on sekaisin ja polviin särkee. Illalla täytyisi vielä käydä vanhemmilla pesemässä koira ja syömässä isän laittamaa grilliruokaa. Makkaroita, kanaa, pihvejä - kuka tietää grillin tämänkertaista sisältöä. Mieleeni ei mahdu edes huominen työpäivä tai pääsykoekirjat, kun ruoka ja kalorit valtaavat tilaa. Mietin taulukoita, annoksia, viikon ruokalistaa. Mietin paastoa, dieettejä, kaikkea pahaa jota välttää.
Millä minä saisin itseni irti tästä sairaudesta, jaksaisin lähteä ulos ja hymyillä? Miksi juuri minun on pitänyt sairastua tähän koko elämän kaappaavaan painajaiseen? Miksen minä uskalla edes parantua? Toivottavasti huomenna on enemmän toivoa.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
5 comments:
niin, se on juuri tuo kavala sairaus joka kuiskuttaa korviimme noita valheita. meidän pitäisi vain tiukasti huutaa sille: turpa kiinni! ja ajatella itseämme. mutta kun se on ollut kaverina niin kauan ja sen valheisiin on niin helppo jäädä koukkuun. tuntuu, että ne ovat tosia. mutta miksi me emme saisi todellisuudessa nauttia ihmisten seurasta? miksi emme saisi pitää hauskaa? miksi pirussa me emme saa maistaa yhtä palaa juustoa jos haluamme?
ehkä vaa´an ostamisen lykkääminen on vain helpottanut sinun oloasi, vaikka se ei helppoa olisikaan. sitten se on sitä ravaamista,edestakaisin, vaa´alle ja pois. oliko se nyt varmasti se luku, käynpä uudestaan ja uudestaan... se on yhtälailla se sairaus joka sitoo vaakaan. kunpa minäkin osaisin vain heittää sen pois häiritsemästä elämääni, mutta ei voi... se sitoo minut niin tiukasti kiinni tähän todellisuuteen.
huoh. koita jaksaa, huomenna on taas uusi päivä - ehkä se on edeltäjäänsä parempi. meillä molemmilla.
Tuo sairaus myös pakottaa meitä toimimaan juuri päinvastoin kuin oikeasti haluamme. Se käskee meitä perumaan esim. yhteisen illanvieton kavereden kesken. Se huutaa, että katso peilistä kuinka läski sä olet, ei sua kukaan halua mukaan! Niin perun illanvieton ja jään kotiin katsomaan telkkaa. Usein käyn vielä kaupasta hakemassa suuren lastin ruokaa ja myöhemmin löydän itseni vessassta. Kuinka näin pääsi käymään, kaikki tapahtui kuin vahingossa...
Tämä tauti estää meitä nauttimasta. Miksi ihmeessä emme pane sille vastaan? Minä en ainakaan jaksa, se hallitsee mua niin paljon. Mutta ehkä huomenna se ei estä niin paljon mua nauttimasta tästä elämästä.
Voimia<3
Päivä kerrallaan.. ei sitä muuten jaksa.
suosittelen rottia lemmikeiksi - tosi touhukkaita ja ystävällisiä :D
ja totta, joskus on hyvä syödä kunnolla ja olla tuntematta sitä kaameaa vihaa ja inhoa itseään kohtaan, mitä yleensä tuntee syötyään!
Post a Comment