Colbie Caillat - One Fine Wire

I remember the time my balance was fine
And I was just walking on one fine wire

Minuun on iskenyt tyhjyys, joka vie jalat alta ja tukkii mielen niin, ettei tilaa ole muulle kuin kyynelille. Itkin tänään töissä, pimeässä rappukäytävässä. Kyyneleet valuivat, mutta ääntäkään ei kuulunut. Astuessani ulos valoon, pyyhin silmäkulmat kuiviksi ja jatkoin otin käteeni uuden nipun postia.

Itkin myös autossa matkalla sisareni luo. Mietin heidän elämäänsä, sitä tasapainoa ja arjen pyörittämistä. Lapset heräävät, lähtevät kouluun, pienimmät jäävät äidin seuraksi. Iltapäivällä kaikki saapuvat kotiin ja on harrastusten aika. Illalla pesut, pusut ja uni. Rauha talossa, aamulla kaikki alkaa alusta. Vertasin tätä kaikkea omaani: väkinäistä heräämistä, kiirehtimistä töissä, ahdistusta toisten kommentoidessa työtäni, jatkuvaa ruoalla leikkimistä, katkeilevaa unta. Minun elämästäni on tasapaino kaukana ja siksi tekee niin kipeää seurata sivusta toisten iloa ja onnea.

Myöhemminkin tuli itku. Se tuli kaikessa hiljaisuudessa isän ja äidin sohvalla, kun talo oli tyhjä. Vain koira oli pihalla vahtina. Ikävä ja ahdistus iskivät paineaaltona rintaan. Minä tahdoin takaisin siihen taloon, isän ja äidin rinnalle. Tahdoin oman huoneen, äidin valmistaman ruoan sekä koiran yöksi sänkyni viereen. Tuli ikävä lapsuutta, perhettä, tasaista onnea. Nyt kaikki huolettomuus on poissa ja minä tunnen olevani tiellä kaikkialla.

Nyt ei ruoka maistu eikä mikään kiinnosta. Pääsykoemateriaali odottaa pöydällä, mutta minulla ei ole voimia kajota siihen. En jaksa miettiä tilastollista testaamista tai hoitotyön eettisiä ongelmia. Olen voimaton kaiken tämän kivun edessä. Antakaa minun itkeä, antakaa lupa olla heikko.

Ja rakastakaa minua silti.