Kanye West - Apologize

But you can't stand here and tell me
Everything is gonna be alright

Kylmä, kuuma, paha olla, särkee, kolottaa, koskee. Kuume otti minut valtaansa viime yönä. Se riepotteli minua ympäri sänkyä, toi itkun ja ahdistuksen. Nukuin pätkittäin ja heräsin aina palellen tai hikoillen. Aamulla varttia yli viisi soi kello. Minä suljin sen, sanoin rakkaalle ettei tämä ole minun päiväni ja kävin nukkumaan vielä puoleksi tunniksi. Sitten soi rakkaan kello ja minä soitin työnantajalle. Äsken sain kiinni työterveyslääkärin, joka antoi ajan puoli yhdeksitoista.

Olen ollut hereillä kuudesta asti. Kun rakas antoi pusun ja käski olla reipas, pääsi itku. Ovi painui kiinni ja minä jäin yksin tähän asuntoon. Uni ei tullut enää. Join kuumaa ja koetin syödä töihin tekemääni leipää. Olo oli hyvin turha. Ahdisti ja hävetti olla pois töistä. Nyt siellä olisi tarvittu apua, kun vajausta on muutenkin paljon. Mutta eihän tämä minun syyni ole, eihän?

Äiti noutaa minut pian. Tulee koiran kanssa tähän autolla ja vie minut kotiin katsomaan Muumilaakson tarinoita. Siellä saan juodakseni lämmintä mustaherukkamehua ja pehmoisen, kodintuoksuisen viltin. Minun on lupa sairastaa, lupa voida pahoin ja lupa itkeä. Onneksi äiti antaa turvan.

The Superchick - Help Me Out God

Help me out God, I need a little something
Hold my hand so I know that I'm not falling down
Or spinning round or am I really just fine
Is this vertigo I feel just simply fear or maybe real

Miksi, miksi, miksi? Miksi tämä on niin vaikeaa. Olen nytkin istunut viisitoista minuuttia paikoillani ja miettinyt, kuinka aloittaa. Kerronko viikonlopusta vai eilisestä? Vai kerronko sittenkin tästä päivästä, menneestä ja tulevasta? Vai sittenkin kaikista niistä mutkikkaista ajatuksista, joita aivokuoren alla virtailee?

Pian alkaa muuttolaatikoiden täyttö. Minusta tulee kaupunkilainen. Me muutamme kaksioon, ensimmäiseen yhteiseen kotiin. Se tuo paljon vastuuta ja uusia tilanteita. Yhtäkkiä ei olekaan enää kämppistä, jota syyttää asunnon sotkuisuudesta tai hoitamatta jääneistä asioista. Meillä on vain toisemme, niin hyvässä kuin pahassakin. Sairauteni kannalta se on erittäin pelottavaa. Minun on otettava vastuu ja aikuistuttava. On lopetettava sairauteen vetoaminen ja sen taakse piiloutuminen. On opittava kohtaamaan itsensä ja siinä samalla toinen, rakastamaan ja riitelemään rakentavasti.

Tänään otin jo yhden askeleen kohti sairauden hallintaa ja omien tarpeideni tiedostamista. Raskaan ja hikisen työpäivän jälkeen olin nälkäinen ja kaiken kukkuraksi jouduin odottamaan junaa lähes puoli tuntia. Ajattelin käydä kaupassa, ostaa juotavaa ja jotain pientä. Niin teinkin. Juomaksi otin LightColan, pieneen naposteluun Läkerol-pastilleja. Molemmat olivat makeita ja saivat minun nälkäni kasvamaan. Saapuessani lopulta perille, olin jo syöksyä jääkaapille. Hillitsin itseni omenalla, mutta nälkä ja väsymys veivät voiton. Kaivoin alalaatikon kätköistä tryffeleitä ja söin niitä muutamia. Sen tehtyäni olin vaipua epätoivoon: miksi juuri minun täytyy aina epäonnistua? Miksi minä en ole vahva ja hallitse itseäni? Ja sitten minä vain päätin, etten anna periksi syömishäiriöpeikolle, joka oli jo aikeissa tyhjentää koko rasian ja puoli jääkaappia. Laskin koko päivän kalorit yhteen ja totesin, ettei ole mitään hätää, kun loppuillan syön terveellisesti. Rauha palasi sisälleni ja minun oli yhtäkkiä hyvin helppo olla.

Kunpa näitä tajuamiskokemuksia tulisi lisää. On niin raskasta, kun joka ilta itkee omaa lihavuuttaan, miettii syötyjä kaloreita ja kulutuksia. Kaikista pahinta on se, etten todella osaa arvioida, kuinka paljon kulutan työpäiväni aikana. Iltaisin sitten maalaan kauhukuvia mieleeni ja kuvittelen, kuinka rasvasolut valtaavat tilaa kehostani. Kaipaan rauhaa ja lupaa syödä normaalisti.

U2 - Beautiful Day

Touch me, take me to that other place
Teach me, I know I'm not a hopeless case

Taas tässä. Sama aika, sama paikka. Lähes jokaisena arkipäivänä minä istun näihin aikoihin tässä pojan koneella ja mietin mitä sanoa. Toisinaan päädyn vain lukemaan muiden ajatuksia, toisinaan muodostan jotain epämääräistä tekstiä ja poistan sen heti. Sitten on näitä päiviä, jolloin oikeasti haluaa kirjoittaa, muttei tiedä mitä sanoa.

Tärkeintä kai on se, että tästä on luultavasti tulossa hyvä päivä. Olen syönyt muutaman leivän ja suklaapalasen sekä juonut täysmaitoon tehdyn laten, eikä minua ahdista. Minusta tuntuu, että tänään olen ansainnut kaiken tämän. Ostin minä muutaman irtokarkinkin videovuokraamosta, kun kirjasin itseni ulos töistä. Tänään minä aion tehdä hyvää ruokaa, nauttia ja iloita siitä, että minulla on asiat oikeasti aika hyvin.

Liian moni asia painaa niskassa ja pelottaa, mutta tänään pitäisi irtautua kaikesta ja elää niin kuin ennen. Niin kuin syksyllä 2006. Niin kuin aikoina, jolloin minä en ole ollut tarvitseva ja heikko.

Lifehouse - Sick Cycle Carousel

I never thought I'd end up here
Never thought I'd be standing where I am
I guess I kinda thought it would be easier than this
I guess I was wrong now one more time

En kestä tätä tyhjyyttä. Kaipaan sanojani ja tuttuja lauserakenteita. Ne toivat turvan lukiossa, kun maailma muutoin ei tuntunut kantavan. Panin kaikki voimani ja kipuni sanoihin, kääntelin virkkeitä, veivasin pilkkuja. Aineista tuli yhdeksääkymmentäviittä pistettä, todistuksiin kymppiä. Livejournal otti iltaisin vastaan kaikkein raskaimman taakan. Oli kiertoilmauksia ja raskasta luettavaa. Mihin se kaikki hävisi? Tuntuu kuin minun sanani olisivat jääneet viime kevääseen. Kun minä astuin psykiatrian poliklinikalle, sanat eivät seuranneetkaan enää. Jäi vain epävarma ote ja takkuilevat tekstit.

Sanojen tilalle on tullut tunteita. On välähdyksenomaista raivoa, voimakasta pelkoa, polttavaa ahdistusta sekä koko kehoa vavisuttavaa surua. Tunteet ovat ääripäitä ja raskaita kokea. Hetkittäinen ilokin on niin syvää, että siihen voisi hukkua. Ja sitten yhtäkkiä saapuu tyhjyys. Se ei ahdista, ei itketä, ei pelota eikä suututa. Se vain on ja toisinaan turhauttaa. Eikä se lähde pois.

Nyt minussa on tyhjyys ja pelko - samaan aikaan. Ahneus ja himokin hiipivät nurkilla. Tunnin päästä rakas lähtee harrastuksensa pariin, on poissa reilun tunnin. Siinä ajassa minä ehtisin kävellä viereiseen kauppaan, mennä tuntemattomalle kassalle, ostaa kymmenillä euroilla syötävää ja antaa ajatusten karata. Mutta kun en halua. Haluan laihtua ja elää näillä miinuskaloreilla. Sokerinen kiisseli painaa vatsassa vieläkin, kun keittoruuan jälkeen otin sitä muutaman desin. Se kehottaa minua ahmimaan.

Kuinka tätä tunnetta vastaan taistellaan? Minulta loppuu kohta aika.

The Superchick - One And Lonely

Sometimes I have bad days
And it's hard to be me
Sometimes I get brought down by insecurity
And I have my days when I'm the one and lonely

Olen nuhainen. Minussa kymmeniä litroja venyvää räkää, jota alkaa samantien niistämisen jälkeen taas vuotaa. Kerrostalojen portaita juostessa ei ole kiva kaivaa nenäliinaa taskusta joka kolmannella askelmalla. Postit leviävät ja tahti hidastuu. Olen vihainen tälle virukselle.

Olen vihainen myös itselleni. Aamulla viiden jälkeen otin vitamiiniporeen ja kalsiumin. Töissä söin sen normaalin ruisleivän vihanneksilla ja kinkulla. Sitten tulin isän ja äidin luo käymään: ruissämpylä, kaksi digestiveä ja päärynä. Minun täytyy syödä tänään vielä ruokaa. Sitä ennen ei pitänyt syödä mitään, juoda vain teetä ja kahvia. Miksi minä söin sämpylän? Miksen vaikka ruisleivän palasta? Tai riisikakkua? Miksi minä en osaa elää kurissa ja nuhteessa?

Pian poika soittaa. Tulee hakemaan minut täältä pois. Haisen hevoselle, sanomalehtipaperille sekä eukalyptukselle. Haluan suihkuun ja nukkumaan. Miksi en voisi vain nukkua? Päivät pitkät makaisin sängyssä ja nukkuisin talviunta. Tiedän kyllä, että kotiin linnottautuminen laukaisisi bulimiakierteen. Silti haluaisin vain olla. Ja kuitenkin juosta, kuntoilla ja rääkätä itseäni. On niin ristiriitainen olo. En edes tiedä, kuinka paljon kulutan kahden tunnin hikisellä postinjakokierroksella. Ahdistaa.

Toivottavasti poika saa minut paremmalle tuulelle. Huomenna edessä jälleen aikainen herätys ja ratsastusta iltapäivällä. Nyt on oltava vahva.

Stella - Kultasiipi

Toista yötä vuokseni valvot, harsotat mun haavat
Olen hädin tuskin tajuissani, yksin huolta kannat
Pohdit itseksesi ja oot epävarma
Ei laukku pysy pakattuna sattumalta
Kuinka tän käy, lennänkö luotasi pois

Taas on uusi viikko aluillaan. Viikonloppu meni mukavasti rakkaan äidillä koiraa vahtiessa. Paistoimme pihvejä, leivoimme mutakakkua ja ostimme videovuokraamosta irtokarkkeja. Pahaa oloa ei tullut missään vaiheessa ja olen siitä aika ylpeä. Vasta sunnuntai-iltana täällä pojan kolmiossa tuli tunne, että olen tehnyt liikaa virhearviointeja nyt. Olen syönyt reilusti yli kulutukseni eivätkä lenkit varmasti riitä tasoittamaan kaloririkasta viikonloppua.

Tänään tavoitteenani on 1300 kilokaloria. Olen syönyt lämpimän ruoan, hedelmiä ja leipää. Aamulla otin myös vitamiiniporeen sekä kalkkitabletteja. Joudun syömään vielä toisen lämpimän ruuan tänään, mutta en ota siitä paineita. Ruoka on kevyttä ja proteiinipitoista. Eikä minulla vielä ole edes nälkä. Kun pienen annoksen syön, pärjään mainiosti huomiseen.

Minulla on jokseenkin ristiriitainen olo nyt. Ajattelen ruokaa sekä ystävänä että vihollisena, samoin rakkautta. Toisinaan tekisi mieli sanoa, ettei tästä meidän muutosta nyt taida tulla mitään - että unohdetaan koko juttu ja palataan ajassa taaksepäin. Samalla kuitenkin odotan sitä, että meillä on yhteinen koti. Sellainen koti, jossa asumme vain me kaksi. Ei enää ystäviä ja ystävien tyttöystäviä.

Rakas tulee pian kotiin. Sitten meitä on jälleen kaksi. Minun täytyy koittaa hallita itseni paremmin kuin viime päivinä. Olen ollut kiukkuinen, etäinen ja töykeä. Olen ajanut häntä luotani ja samalla odottanut, että saisin suuren määrän hellyyttä ja rakkautta; olen odottanut pojalta sellaista rakkautta, jota minun olisi kuulunut saada lapsuudessa. Sellaista rakkautta, jota ei voi tasa-arvoiselta kumppanilta vaatia. Minä olen toiminut tahtomattani väärin, kykenemättä kontrolloimaan itseäni. Minun on yritettävä kovemmin.

Poika itki eilen.

Lifehouse - Quasimodo

There goes my pain
There goes my chains
Did you see them fall
There goes this feeling that has no meaning

Taas se sitten tapahtui, vaikka juuri aamupäivällä vannoin, että nyt syön terveellisesti. Aamulla ennen töihinlähtöä otin vitamiiniporetabletin, töissä lajittelun jälkeen leipiä ja kotona puolen päivän jälkeen sämpylän, ruisleivän sekä jogurtin. Sitten jokin niin harmiton vain laukaisi sen. Poikaystävä makasi sängyllä ja pyysi suklaata. Kaivoin levyn laatikosta ja otin itse samalla muutaman konvehdin. Miksi? Eihän neljä nyt paljon ole, mutta minä en ole vieläkään oppinut ehdottomuudesta ulos: päivä on joko hyvä tai huono. Tämä on ehdottomasti huono. Tunnen sen.

Kello on vasta puoli viisi. Jos se olisi enemmän, tästä voisi tulla hyvä päivä. Minun ei välttämättä tarvitsisi syödä enää ja voisin pian käydä nukkumaan. Uni korvaa nälän. Mutta kello tosiaan on vasta puoli viisi. Rakas haluaa, että teemme ruokaa. Ja luultavasti ajaudun myös syömään iltapalaa hänen seurassaan, sillä tuntuu, että nyt en voi alkuunkaan kontrolloida tätä syömistä. Kun kerran aloittaa, on turha lopettaa. Ei vain pysty.

Nyt on mentävä. Kädet hikoavat ja ahdistus kasvaa. Miksi minä tein sen? Miksi minä söin ne suklaat?

Lifehouse - Broken

I'm falling apart, I'm barely breathing
With a broken heart that's still beating
In the pain there is healing
In your name I find meaning

Olen luvannut aina vain uudestaan, että nyt minä aloitan kirjoittamisen. Päivitän joka päivä ja kerron, kuinka hyvin tai huonosti menee. Olen ajatellut, että teen sen vain itselleni ja itseni takia. Mutta niin vain on käynyt, että sormet ovat pysyneet poissa näppäimistöltä. Korkeintaan olen käynyt tarkistamassa sähköpostit ja lukenut muutaman Viivi & Wagner -sarjakuvan. Ja tässä minä nyt olen vuolaine ajatusvirtoineni sekä vähäisine sanoineni.

On pitänyt soittaa terapeuteille, uusia reseptit ja ennen kaikkea syödä niitä lääkkeitä. Sen sijaan olen herännyt aamuviideltä töihin, käynyt asuntoesittelyissä rakkaan kanssa ja koettanut uskotella itselleni, että kaikki on hyvin ja että minä olen terve, normaali nainen. Olen kiertänyt totuutta ja vältellyt vastuuta.

Tänään tuli vaihteeksi julki, kuinka kieroutunut minun maailmani on. Pidän etäisyyttä yllä, jotta toinen tulisi ja ottaisi syliin; menen sylissä sykkyrälle, jotta toinen tajuaisi pahan olon; lähden pois, jotta minua pyydettäisiin jäämään. Ja siihen se meni: olin etäinen ja toinen lähti pois. Ei pysyvästi, ei kauas. Minulle se oli kuitenkin tarpeeksi. Olisin juuri ollut valmis nielemään ylpeyteni ja astumaan ulos sairaudestani, kun pommi putosi. "Lähen Matille ryyppää." Minä tein sen taas - ajoin pois ihmisen, josta välitän kaikkein eniten. Olen tahtomattani noudattanut samaa kaavaa aiemmissakin suhteissani. Nyt vain ensi kertaa tuntuu siltä, että täytyisi löytää pysäytysnappula. Ei minulla ole varaa menettää tuollaista rakkautta, tuollaista ihmistä, tuollaista turvaa. Minun on hyvä olla, tiedän sen. Silti väkisinkin haen itselleni pahan olon, jotta saan syyn toimia niin kuin toimin.

Minun tekisi mieli oksentaa, mutta maha on ennalta jo kipeä, suu kuiva ja huulet halkeilleet. Tekisi mieli huutaa ja itkeä, mutta olo on tyhjä. Puoli tuntia sitten ovi painui kiinni kullan takana, kymmenen minuuttia sitten minut valtasi hiljaisuus. Olen hämmentynyt ja palasina. Tekisi mieli sulkea silmät elämältä ja valua pois.

Delirious? - The Years Go By

Looking back across the years
We've had joy, we've had tears
Hand in hand we've run the race

Olenpa ollut pitkään poissa. Kone on ollut kotona, kun minä olen juossut ympäri maailmaa. Ensin oli joulukiireitä, sitten tuli rakas - melkein kahdeksi viikoksi! - ja lopulta tuli joulut, uudet vuodet ynnä muut. Aikaa on kulunut ja jälleen on yksi vuosi takana.

Mitä jäi käteen vuodesta 2007? Tammikuussa kerroin rakkaalle, että minulla on bulimia. Luulin, että paljastukseni tuhoaa vuodenvaihteessa annetun lupauksen; tästä ei sittenkään tulisi meidän vuottamme. Pelkoni oli turha, sillä kukaan ei olisi voinut suhtautua paremmin tähän asiaan. Poika oli kuulemma jo aavistellutkin. Tuli helmikuu ja penkkarit. Sitten yhtäkkiä olikin jo maaliskuu ja minä istuin koulumme liikuntasalissa kirjoittamassa virallisille papereille. Kirjoitusten jälkeen tuli kevät: huhti- ja toukokuu. Hain apua. Terveydenhoitaja, lääkäri, psykiatrian poliklinikka. Rakas oli minusta ylpeä, samoin ystävät. Kevät huipentui ylioppilasjuhliin, kun kirjoitin lukiomme toiseksi parhaimpana oppilaana.

Nyt olisi jälleen uusi kevät edessä, sitten kesä ja syksy. Tuoko uusi syksy uudet tuulet? Viime vuonna puhalsivat pettymysten kipakat tuulet. Pääsykokeet eivät menneet kesällä nappiin ja opiskelupaikka jäi saavuttamatta. Oli edessä työt, masennus ja sairausloma. Sitä ei osannut aavistaa kesällä, kun matkattiin Raumalle viettämään juhannusta ja maattiin asuntoauton katolla. Eikä vielä silloinkaan, kun poika lähti asevelvollisuuttaan suorittamaan päivää ennen syntymäpäivääni.

Nyt alkaa olla päätöksessä minun sairauslomani. Enää tämä viikko jäljellä kotielämää, sitten kutsuvat työt Postilla. Pärjäänkö minä? Entä jos pääni taas hajoaa? Entä jos minusta ei ole tekemään töitä? Kysymykset tulvivat päähäni sellaisella vauhdilla, että luulen aivokuoren pian murenevan.

Päätepisteessä on myös rakkaan asepalvelus. Tammikuun neljäntenä päivänä Kirkonmaan linnake jää taakse ja koti kutsuu. Elämä muuttuu meillä kummallakin. Alamme etsiä yhteistä kotia ja harjoitella elämää. Minä teen töitä ja luen pääsykokeisiin, toinen rassaa putkia ja palailee ihmisten ilmoille.

Uusi vuosi ja uudet kujeet, niinhän sitä sanotaan. Tämä vuosi vain tuntuu kovin pelottavalta, kun pitäisi itsenäistyä ja päästää toinen aina vain lähemmäs itseä. Samalla pitäis itse tehdä matkaa lähemmäs omaa itseä.

Päivä kerrallaan.