The Superchick - Help Me Out God

Help me out God, I need a little something
Hold my hand so I know that I'm not falling down
Or spinning round or am I really just fine
Is this vertigo I feel just simply fear or maybe real

Miksi, miksi, miksi? Miksi tämä on niin vaikeaa. Olen nytkin istunut viisitoista minuuttia paikoillani ja miettinyt, kuinka aloittaa. Kerronko viikonlopusta vai eilisestä? Vai kerronko sittenkin tästä päivästä, menneestä ja tulevasta? Vai sittenkin kaikista niistä mutkikkaista ajatuksista, joita aivokuoren alla virtailee?

Pian alkaa muuttolaatikoiden täyttö. Minusta tulee kaupunkilainen. Me muutamme kaksioon, ensimmäiseen yhteiseen kotiin. Se tuo paljon vastuuta ja uusia tilanteita. Yhtäkkiä ei olekaan enää kämppistä, jota syyttää asunnon sotkuisuudesta tai hoitamatta jääneistä asioista. Meillä on vain toisemme, niin hyvässä kuin pahassakin. Sairauteni kannalta se on erittäin pelottavaa. Minun on otettava vastuu ja aikuistuttava. On lopetettava sairauteen vetoaminen ja sen taakse piiloutuminen. On opittava kohtaamaan itsensä ja siinä samalla toinen, rakastamaan ja riitelemään rakentavasti.

Tänään otin jo yhden askeleen kohti sairauden hallintaa ja omien tarpeideni tiedostamista. Raskaan ja hikisen työpäivän jälkeen olin nälkäinen ja kaiken kukkuraksi jouduin odottamaan junaa lähes puoli tuntia. Ajattelin käydä kaupassa, ostaa juotavaa ja jotain pientä. Niin teinkin. Juomaksi otin LightColan, pieneen naposteluun Läkerol-pastilleja. Molemmat olivat makeita ja saivat minun nälkäni kasvamaan. Saapuessani lopulta perille, olin jo syöksyä jääkaapille. Hillitsin itseni omenalla, mutta nälkä ja väsymys veivät voiton. Kaivoin alalaatikon kätköistä tryffeleitä ja söin niitä muutamia. Sen tehtyäni olin vaipua epätoivoon: miksi juuri minun täytyy aina epäonnistua? Miksi minä en ole vahva ja hallitse itseäni? Ja sitten minä vain päätin, etten anna periksi syömishäiriöpeikolle, joka oli jo aikeissa tyhjentää koko rasian ja puoli jääkaappia. Laskin koko päivän kalorit yhteen ja totesin, ettei ole mitään hätää, kun loppuillan syön terveellisesti. Rauha palasi sisälleni ja minun oli yhtäkkiä hyvin helppo olla.

Kunpa näitä tajuamiskokemuksia tulisi lisää. On niin raskasta, kun joka ilta itkee omaa lihavuuttaan, miettii syötyjä kaloreita ja kulutuksia. Kaikista pahinta on se, etten todella osaa arvioida, kuinka paljon kulutan työpäiväni aikana. Iltaisin sitten maalaan kauhukuvia mieleeni ja kuvittelen, kuinka rasvasolut valtaavat tilaa kehostani. Kaipaan rauhaa ja lupaa syödä normaalisti.