Lifehouse - Sick Cycle Carousel

I never thought I'd end up here
Never thought I'd be standing where I am
I guess I kinda thought it would be easier than this
I guess I was wrong now one more time

En kestä tätä tyhjyyttä. Kaipaan sanojani ja tuttuja lauserakenteita. Ne toivat turvan lukiossa, kun maailma muutoin ei tuntunut kantavan. Panin kaikki voimani ja kipuni sanoihin, kääntelin virkkeitä, veivasin pilkkuja. Aineista tuli yhdeksääkymmentäviittä pistettä, todistuksiin kymppiä. Livejournal otti iltaisin vastaan kaikkein raskaimman taakan. Oli kiertoilmauksia ja raskasta luettavaa. Mihin se kaikki hävisi? Tuntuu kuin minun sanani olisivat jääneet viime kevääseen. Kun minä astuin psykiatrian poliklinikalle, sanat eivät seuranneetkaan enää. Jäi vain epävarma ote ja takkuilevat tekstit.

Sanojen tilalle on tullut tunteita. On välähdyksenomaista raivoa, voimakasta pelkoa, polttavaa ahdistusta sekä koko kehoa vavisuttavaa surua. Tunteet ovat ääripäitä ja raskaita kokea. Hetkittäinen ilokin on niin syvää, että siihen voisi hukkua. Ja sitten yhtäkkiä saapuu tyhjyys. Se ei ahdista, ei itketä, ei pelota eikä suututa. Se vain on ja toisinaan turhauttaa. Eikä se lähde pois.

Nyt minussa on tyhjyys ja pelko - samaan aikaan. Ahneus ja himokin hiipivät nurkilla. Tunnin päästä rakas lähtee harrastuksensa pariin, on poissa reilun tunnin. Siinä ajassa minä ehtisin kävellä viereiseen kauppaan, mennä tuntemattomalle kassalle, ostaa kymmenillä euroilla syötävää ja antaa ajatusten karata. Mutta kun en halua. Haluan laihtua ja elää näillä miinuskaloreilla. Sokerinen kiisseli painaa vatsassa vieläkin, kun keittoruuan jälkeen otin sitä muutaman desin. Se kehottaa minua ahmimaan.

Kuinka tätä tunnetta vastaan taistellaan? Minulta loppuu kohta aika.