I'm forced to fake a smile, a laugh
Every day of my life
Kello on käynyt tänään hitaasti. Olen jäänyt jälkeen kaikessa, mitä olen tehnyt tai luvannut tehdä. Olo on ollut turhautunut, eikä auringonpaistekaan ole pelastanut tämän päivän kauheuksilta.
Haluaisin sairauslomaa, edes päivän. Vaikka nilkan takia. Tai ranteen. Haluaisin vain olla, maata ja tuijottaa kattoon. Välillä voisin lukea kasvatustieteiden tai psykologian pääsykokeeseen vihreää teetä siemaillen. Iltapäivällä lähtisin äidin kanssa kalustekauppaan, tavarataloon ja puutarhamyymälään. Sisustaisin mielessäni parveketta ja tekisin hankintoja. Yhdessä asettelisimme ostokset omille paikoilleen oravien tuijotellessa viereisestä puusta. Minä tarvitsisin tuota aikaa. Tarvitsisin vapauden ja äidin.
Tämän päivän kaltaisia aamuja, iltapäiviä tai iltoja minä en tarvitse. En tarvitse kiirettä, kipeytyviä nilkkoja enkä pahaa oloa. Kaikista vähiten minä kaipaan iltapäivieni täyttäjäksi ruokaa ja tyhjentäytymistä. Tuntuu pahalta, kun rakas joka päivä töistä saapuessaan joutuu halaamaan ja sanomaan, ettei oksentaminen ole oikein.
Vaikka haluaisin jäädä kotiin, haluan silti päästä takaisin työpaikalle, jotta voin hetkellisesti tuntea itseni yhtä vapautuneeksi kuin muutamia tunteja sitten. Istuin töissä kaksi tuntia ylimääräistä, katsoin toisten saapuvan ja lähtevän. Minä nauroin, huusin, riehuin ja keskustelin. Oli helppo olla toisen kanssa ja puhua mitä sylki suuhun toi. Sovimme yhteisestä illanvietosta ja autoreissusta, vaikken luottaisi kummankaan toteutumiseen. Haluan vain muutaman minuutin hyvää oloa ja vilkutuksen kotiinlähdön koittaessa.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment