Take me away, from all the pressures of livin' today
And save me, I feel so alone
Olen ollut yksin kotona tämän viikonlopun - ja sen huomaa. Kasvot ovat turvonneet, vatsaa kivistää ja väsymys on kova. Rahaa on mennyt yli sata euroa viinaan ja ruokaan. Olen ängennyt itseni täyteen leipiä, vihanneksia, pastaa ja tonnikalaa tuhotakseni sisäisen kaaokseni. Olen syönyt, syönyt, syönyt ja sitten piilottanut pahan oloni alkoholin avulla. Hetkittäin se auttaa, mutta seuraavana aamuna on edessä entistä suurempi kaaos.
Vaikken ole kärsinyt krapulasta, olo on ollut eloton. On tuntunut siltä, ettei millään ole mitään väliä, etten merkitse kenellekään mitään, ettei meistä ole tähän. Ei ole oikein edes sanoja, joilla kuvailisin kokemaani toivottomuutta. Se on ollut tasapaksua ahdistusta, jota ei tuhonnut edes alkoholi eikä viemäri.
Nyt kun kello on kuusi ja rakkaan kotiinpaluu lähestyy, minuun hiipii aivan uudenlainen levottomuus. Tiedän, että edessä on puhumista, tunnustuksia ja anteeksipyyntöjä. On mietittävä käyttäytymismalleja ja tulevaisuutta, mustasukkaisuutta ja syömishäiriötä. Kaikki tuntuu niin vaikealta jo nyt, vaikka muutosta on kulunut vasta hieman alle kaksi kuukautta. Minä olen luiskahtanut takaisin sairaaseen maailmaan ja poika elää kiireessä. Olemme etäisiä eivätkä tarpeemme kohtaa.
Minä haluaisin takaisin tammikuuhun. Haluan tuntea taas sen onnen, kun rakas pääsi armeijasta ja tiesin, että edessä on loputtomasti yhteistä aikaa. Haluan pois näistä huolista, murheista ja kyynelistä.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment