Zen Café - Vattupuskassa

Päivät mateli
Perin hitaasti
Pohjoistuuli puita harvensi

Takana on kolme työpäivää ja päätöksessä alkaa olla yksi vapaapäiväkin. Onneksi edessä on vielä kolme samanlaista. On ollut niin raskaita ja itkuisia päiviä tällä viikolla, etten ole kyennyt edes aukaisemaan konetta, saati kirjoittamaan yhtään merkintää. Olo on tukkoinen ja turvonnut; sanat halajavat ulos.

Kaksi päivää syömiset olivat täysin hallinnassa: hieman aamulla, lapsien hämäykseksi pikkuisen päivällä, vanhempien harhauttamiseksi muutama suupala kotona. Illalla itkusilmin kuntopyörällä polkemaan, vaikka sydän sanoi stop. Yksi lapsi vaatii enemmän kuin minulla on antaa. Se vie fyysiset voimat, henkisen rohkeuden sekä elämänilon. Yli puolet vielä tätä urakkaa jäljellä, kuinka minä kestän kaikki kymmentuntiset päivät?

Keskiviikkona tunsin voitonriemua, kun edessä oli kaksi vapaapäivää. Suostuin jopa syömään. Illalla omatunto kuitenkin kolkutti - ajauduin polkemaan kuntopyörää niin pitkään, että en enää jaksanut nousta pois sen päältä. Silti hymyilin.

Tänään repsahdin. Olin pettynyt käyntiin psykiatrisen hoitajani luona. Puhuimme paljon mutta vähän asiaa. Hän kysyi minulta heti alkuun, kuinka voin - ei kertaakaan sen jälkeen. Puhui vain työstä, Jokelasta, omasta pojastaan. En minä lähtenyt sinne analysoimaan työni laatua - pienen ongelmia. Halusin puhua tulevaisuudesta, peloista, lihomisesta sekä Diapameista, jotka minun on määrä ottaa käyttöön. Mutta minä en osaa puhua, ellei kysytä. Ja siksi minä itkin katkerasti, kun ajauduin tyhjään asuntoon ja pehmeään sänkyyn, jossa yhä oli meidän tuoksumme. Kotona odotti ruoka, supermarketin avajaiset, munkkikahvit. Ja minä sorruin.

Kuinka tästä eteenpäin? Äiti, auta minua.