The Superchick - Stand In The Rain

She won't make a sound
Alone with this fight with herself
And the fears

Yli viikko viime kirjoituksesta. Aika vain kuluu enkä minä pysy enää vauhdissa mukana. Olen tehnyt kymmenen- ja yksitoistatuntisia työpäiviä, nukkunut öitäni huonosti ja vienyt rakkaan keskiviikkona takaisin Kirkonmaalle vievään bussiin. Mukaan lähti tunnustuksia, yhteisiä unelmia ja lupauksia. Toivottavasti pitävät.

Ruokarintamalla on mennyt huonosti. Olen syönyt valtavasti ja oksentanut vähän. Olen lihonut ja samalla itkenyt itsekurin puutetta. Olen tyhmä, laiska ja saamaton. Minä tiedän, kuinka laihtua; miksi en laihduta?

Onneksi hyllyssä on uudet laksatiivit, ateriankorvikkeita sekä suunnitelmat loppuvuoden ruokailuista. Listalla on nollapäiviä, sadan kalorin päiviä sekä niitä hurjia, jolloin keho saa ravinteita 850 kalorin arvosta. Jouluna kalorit saavat paukkua yli tuhannen, siihen asti täytyy kestää.

Kestää täytyy muutenkin - ainakin viikko. Maanantaina saan ajan psykiatrille. Minun tilanteessani ajan pitäisi olla jo ensi viikolle, mutta näihin aikoihin siellä voi olla tungosta. On pimeää, koleaa ja märkää. Jokelan tapahtumatkin pelottavat vielä. Psykiatri korjaa lääkitykseni, tekee uuden hoitosuosituksen ja kirjoittaa sairaslomaa. Toivottavasti. Sillä en minä näinkään jaksa.

Monena iltana olen itkenyt äidille, kun tuntuu, ettei maailma jaksa kantaa. Tänään soitin jo töistäkin. "Kuinka voit?" oli neutraali kysymys, joka pudotti kyyneleet kylpyhuoneen kaakeleille ja vaiensi minut. "Koeta pärjätä, illalla nähdään."

Ilta tuli ja meni. Kohta on yö ja minua väsyttää; uni ei taaskaan tule.