Stella - 100km/h

Täytyy saada levätä huolella
Antaa ajan olla minun puolella

Heräsin rakkaan kanssa samaan aikaan. Kello näytti varttia vaille kuusi. Hän nousi, meni vessaan, haki lehden ja toi sen minulle sänkyyn. Sitten kuulin, kuinka hän rouskutti muroja, huuhtoi kulhon, pesi hampaat. Viimeinen päänsilitys ja sitten olinkin jo yksin. Ensimmäinen varsinainen sairauslomapäivä. Ihan yksin.

Minä en saanut enää unta, kun ulko-ovi painui kiinni. Luin lehden sängyssä ja katselin auringon leikkiä vaaleanpunaisilla lakanoilla. Ahdistus alkoi hiipiä sisimpään. Muut olivat samalla hetkellä töissä, lajittelivat postia, nauroivat viikonlopun kommelluksille. Minä halusin yhtäkkiä nousta, ottaa työvaatteet pyykkinarulta ja juosta muut kiinni. Halusin mennä esimiehen huoneeseen, repiä sairauslomatodistuksen ja palata omalle työpisteelle. Olisin hymyillyt toisille, kertonut olevani nyt ihan kunnossa. Mutta maatessani omassa sängyssä puoli seitsemältä aamulla minä ymmärsin, että minä kuuluin nyt tänne. Tähän kakkoskerroksen asuntoon, sairaana ja voimattomana.

Minulla on tunne, että tästä vapaasta täytyy ottaa kaikki irti. Se tunne saapui eilen illalla, kun katsoin kalenterin tyhjiä sivuja. Tajusin, että voin oikeasti lähteä isän kanssa matkalle, viedä kummipojan retkelle, käydä tapaamassa kaukaisia ystäviä, auttaa syntymäpäiväjärjestelyissä, maalata vanhempien taloa ja ommella äidin kanssa verhoja. Kotona voin pestä ikkunat, vahata lattiat, muuttaa sisustusta, siivota kaapit ja järjestellä vihdoin keittiössä. Kaikki tuo suunnittelu saa pulssini kohoamaan ja mieleni levottomaksi. Tulee tunne, että kaikki täytyy tehdä hetinyt, muuten ei ehdi. Ja sitten, salaman lailla, tiedostan, ettei minulla ole voimia. Yhtäkkiä tajuan, etten jaksa, etten pysty, etten kykene. En jaksa lähteä pois, en tavata ketään, en järjestää elämääni. Tahdon vain olla ja pysytellä piilossa.

Kun aika on kypsä, minä nousen piilostani ja painan toivottavasti vähemmän kuin sinä päivänä, jolloin pääni painui pensaaseen.