Colbie Caillat - Tailor Made

All of these mixed emotions
Tangled up in pure confusion
It's hard to let go of the past

Heräsin vasta nyt. Tämä on ensimmäinen kerta pitkiin aikoihin, kun nukun näin myöhään. En tosin ihan luonnollista unta. Kun rakas lähti kuudelta töihin, minä hipsin hiljaa vessaan. Yksi unilääke naamaan ja sitten takaisin sänkyyn. Ei ollut voimia eikä halua nousta, oli parempi vain painua takaisin unimaailmaan.

Nyt vain istun tässä tietokoneen ääressä ja lasken minuutteja. Viisitoista minuuttia ja alkaa englantilainen sarja, joka tuo mieleen äidin ja isän, heidän naurunsa, heidän tapansa juoda kahvia samalla. Neljäkymmentä minuuttia ja naapuri lähtee suurten koiriensa kanssa ulos: ensin kahden pennun, sitten täyskasvuisten kanssa. Yhdeksänkymmenen minuutin kuluessa kolahtaa posti luukusta. Posti. Posti. Posti.

Minä juutun ajatukseen postista. Siitä, että olisin herännyt tänään aamulla jo viideltä ja ollut kymmenen jälkeen kotona. Olisin tähän mennessä juonut litran vettä ja polkenut yli viisi kilometriä. Olisin myös juossut kahdeksan kerrostalon rappuset ja seissyt koko aamun lajittelun aikana. Nyt olen vain nukkunut. Maannut sängyssä unilääkkeen voimin ja odottanut, että kello olisi enemmän. Ei sen näin pitänyt mennä.

Ehkä minä saan tänään vielä jotain aikaan. Ehkä soitan isälle ja äidille, että lähden mökille. Sitten siskolle ja otan lapsia kyytiin. Tai sitten vain makaan kotona. Menen tunnin päästä kirjastoon, hymyilen kiukkuisille tädeille ja ajan takaisin kotiin. Ja sitten taas makaan. En minä tiedä, on liian vaikeaa sairastaa.