I need a hand to hold
To hold me from the edge
The edge I'm sliding over slowly
Pidin eilen tarkoituksella tauon. Pelasin Nintendo Wiin tanssipeliä, sitä ainoaa konsolipeliä, jota suostun pelaamaan. Lisäksi kävin kaupassa, ostin makeita kirsikoita, lähdin ystävän syntymäpäiville, join liikaa ja kävin vielä syömässä hampurilaisenkin. Olin uhkarohkea, koska tahdoin kerrankin tuntea jotain muuta kuin valtavan paineen rinnassani. Hetkeksi se onnistuikin. Sitten - heti hampurilaisen jälkeen, kun oli aika lähteä baariin - henki salpautui, vatsaan koski ja päässä huimasi. Sanoin, että väsyttää, että lähden kotiin. Oksensin pihalla, oksensin uudestaan kotona. Lopulta otin lääkkeitä ja vaivuin uneen.
Eilinen on enää vain hatara muisto. Lääkkeet eivät tehneet hyvää, kun pohjalla oli pullo Fresitaa, litroittain Rekorderligiä, muutama shotti sekä vahvaa boolia. Olen vain maannut sängyssä, käynyt juomassa yhden jäälaten ja katsonut kaksi elokuvaa. Sillä aikaa kun rakas on pelannut tietokonepelejään, minä olen vuodattanut katkeria kyyneleitä ja miettinyt omaa sairastumistani. Tämä vain ei ole oikein.
Minä tahdon isän kanssa Tallinnaan, tahdon vanhempien luokse mökille, tahdon taas oman hevosen, jolla ratsastaa ja jolle pyhittää päiväni. Tahdon pois tästä iästä, takaisin lapsuuteen, varhaisnuoruuteen, jonnekin jossa oli hankalaa, mutta kuitenkin vähemmän hankalaa kuin nyt. En jaksa tätä masennusta.
Eilisestä kirjoitusvapaasta ei ollut apua.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
1 comment:
halusin vain vastata jotain. vaikka kello on sata ja minä olen vain valvonut. ei ajatus kulje nyt täälläkään.
kiitos sanoistasi. minun sanani vain valuvat jostain sisältä ja sormeni muodostavat ne eläviksi valkoiseen pintaan. ne ovat minua. niin paljon. minä pakenen niiden taakse. luon tunteeni sanoiksi kun en pysty niistä puhumaan. oikeastaan en ole koskaan osannut puhua. ja sitten löysin kirjoittamisen ja rakastuin. näin minä puhun. näin minä yritän puhaltaa itseeni enemmän elämää. ymmärtää. nähdä.
kun se muuten on niin vaikeaa.
ja niin, vaikka tämä päivä ei olisikaan vielä parempi, älä sure. joku päivä on. en minäkään joskus uskonut siihen, kun makasin sairaalan valkoisissa lakanoissa, turkoosit yötrikoot ylläni ja puristin rintaa vasten vaaleanpunaista pupua. itkin sitä etten kuollut. että olin elossa. taas! en jaksanut ajatella edes seuraavaa tuntia, koska se oli sitä samaa tuskaa kuin silläkin hetkellä. olin varma että masennus tappaa minut. vielä se tappaa.
mutta se on aika paska sairaus. se nauttii vaan siitä, että se kiduttaa uhriaan päivä päivältä ja pitää sen juuri ja juuri hengissä. niin että se kuitenkin kykenee tuntemaan kaiken sen kivun. se vie kyvyn nähdä, kuulla, tuntea. kun ei vain ole mitään. vain pimeää. niin loputonta.
mutta minä tapoinkin sen. en tiedä miten se kävi. mistä sain ne voimat että nousin ylös taistelemaan sitä vastaan. en jaksanut enää niellä sitä paskaa. ei elämä loputtomiin voi olla vain kuoleman odottamista ja ikuista pimeää, epätoivoa. se kuoli. toistaiseksi. kai se vielä jossain on, mutta täytyy vain olla vahva.
sitä voimaa ja vahvuutta toivon sinulle. että kuitenkin jossain lokerossa pystyt ajattelemaan, että vielä jonain päivänä SINÄ kävelet ulos talostasi YLPEÄNÄ itsestäsi ja siitä mitä olet saavuttanut. että jatkat töissä eikä sinun tarvitse hävetä mitään. että voit nauraa ja itkeä naurusta. että yhtenä päivänä olet onnellinen. muistathan miltä se tuntuu? ei se ole mahdotonta. se voi vain viedä aikaa. mutta se on niin mahdollista.
ja plää minä taas aloin rönsyilemään jotain, vaikka piti tulla pikaisesti sanomaan hyvää yötä ja voimia huomiseen :>
anteeksi. mutta sellainen minä olen, kun pääsen kirjoittamaan. se riistäytyy aina käsistä. kun on niin paljon mitä haluaisin sanoa. vaikka tietäisit jo ne kaikki. silti.
höh.
nyt vain halaan, toisenkin kerran :>
pidä huoli itsestäsi pikkuinen.
Post a Comment