Kaija Koo - Pitkä Hiljaisuus

Asun korttitalossa ja se horjuu
En edes uskalla aivastaa

Kyllä minä sitten menin. Kädet täristen ja hengitys katkeillen kävelin ohi mansikkakojun, sisälle punatiilitaloon. Olin niin sekaisin, että menin väärään kerrokseen ja seisoin hölmistyneenä keskellä aulaa, kun mietin muuttunutta sisustusta. Säikähdin omaa sekavuuttani ja pinkaisin ylös toiseen kerrokseen, istumaan tutulle paikalle, kuuntelemaan kellon tikitystä ja pitämään käsissä samoja lehtiä, jotka olin lukenut läpi jo vuosi sitten. Lopulta sairaanhoitaja, jonka hiukset olivat kasvaneet puolessa vuodessa hurjasti, saapui ja pyysi minut huoneeseensa.

Kyyneleet alkoivat virrata heti, kun ovi painui kiinni. "Kuusi kuukautta. Viime tapaamisesta on aikaa. Sopiiko, että kirjoitan asioita ylös? Ihan vain lääkärin takia. Ja siksi, että elämässäsi on tainnut tapahtua aikamoisia muutoksia." Minä nyökkäsin, kun en alkuun kyennyt puhumaan. Pikku hiljaa sanat tulivat suustani: ensin putoillen, sitten voimalla. Kerroin siitä, ettei tämä ole koti, etten osaa nukkua enkä syödä, etten kykene sosiaaliseen kanssakäymiseen, ettei minulla ole enää muuta kuin tämä asunto - eikä sekään tosiaan tunnu miltään. Totesimme, että nyt ollaan jälleen pohjalla. Nyt ei ole terapian aika. Nyt tarvitaan lääkkeitä ja lepoa. Ja mahdollisimman pian sittenkin.

Hoitaja ehdotti myös, että harkitsisin jälleen Lapinlahtea. Minulle voitaisiin kirjoittaa lähete päiväosastolle tai sitten kokoaikaiselle. Se olisi kuulemma oma päätökseni. Ja sen jälkeen olisi vielä haastattelutilanne, jossa voisin vielä kiittää, kumartaa ja lähteä. En silti tiedä onko minulla rohkeutta sellaiseen. En taida olla valmis kohtaamaan neljäkymmentäkiloisia luukasoja, kun itse painan tonnin jos toisenkin. Ainoa varma asia on, että minä tarvitsen sairauslomaa ja muutamia nappeja siirtämään ahdistusta syrjään. Reseptit sainkin jo. Joku ystävällinen lääkäri oli katsonut paperini ja kirjoittanut reseptejä niiden mukaan. Nyt vain pitäisi muistaa hakea ne lääkkeet.

Minusta oltiin huolissaan. Hoitaja sanoi, että voin mennä huomenna töihin, jos jaksan. Mutta jos en jaksa, sairausloma järjestyy joko heidän kauttaan tai terveyskeskuksesta. Toivottavasti heiltä. Asia otetaan puheeksi heti aamulla. Lääkäri ja hoitaja analysoivat tilannetta, katsovat sopivia aikoja ja koittavat sovittaa minut päiväänsä. Toivon kovasti, että se onnistuu. Minä olen niin rikki jo ennestään ja tämä päivä repi minuun vielä lisää haavoja. Oli rankkaa myöntää omat heikkoutensa ja se, että minulla on nyt Beckin testin mukaan vaikea masennus. "Kuinka tilanne on päässyt näin pahaksi?" Hoitajan kasvot olivat huolta täynnä.

Nyt en voi kuin odottaa huomista. Uni ei tule, kun mietin puhelua työnantajalle. Uskallanko jäädä pois? Jos en jää, uskonko kestäväni koko rankan päivän? Mitä sanon, jos päätän soittaa? Ehkä on parempi sanoa totuus. Että minulla on vaikea masennus enkä nyt pääse ylös sängystä. Heihei ja hyvää yötä.