Johanna Kurkela - Hiljainen Kaupunki

Moni unesta aamuun aukeavaan
Ei tahtoisi noustakaan
Käy yli voimien toisten työ
Ja ilon lamaan lyö

Sisar soitti tänään. Olin vanhemmilla käymässä, hän taas kotini lähellä - juomassa jälleen. Viime viikot ovat olleet hänelle vaikeita. Sairauslomalla kun on aikaa tehdä mitä vain. Hän on hukuttanut itsensä viinaan. Minä olisin halunnut mennä mukaan, turvaksi vaikka. Jotta hän tietäisi, ettei ole ainoa ongelmineen. Ja kyllähän hän sen tietää, ei olisi soittanut muuten.

Vein hänet kotiin, ehkä viimeisiä kertoja. Hän etsii uutta asuntoa, kun kihlat purkaantuivat eikä yhteiselo suju. Näin kissan ja hyvästelin sen. Olihan se rasittava ja hetkittäin inhosin sitä, kun se herätti aina seitsemältä aamulla. Silti se oli tärkeä, omanlaisensa persoona. Saattoi olla viimeinen kerta, kun näin sen. Hiljaisessa asunnossa sisko kertoi, ettei kaikki aina mene suunnitelmien mukaan. Hän on ollut niin väsynyt, ettei ole edes jaksanut hakea lääkkeitä apteekista. On vain marssinut sen ohi lähimpään kapakkaan, tilannut oluen, toisen ja kolmannen. Päivän mittaan baari on vain vaihtunut ja humala lisääntynyt. Olisin tahtonut halata häntä ja sanoa, ettei hänen tarvitse hukuttautua viinaan, että parannuskeinoja on muitakin, että maailmasta oikeasti löytyy apua. Mutta mikä minä olen sellaista sanomaan. Minä itse hukuttaudun ruokaan, kun maailmasta ei löydy riittävästi apua minulle. Minä en edes uusi reseptejäni, koska tuntuu, ettei minusta välitetä edes psykiatrisella. Mikä minä siis olen lohduttamaan siskoa? Voin vain todeta, että me olemme aika samanlaisia, me kaksi.

Elimme lapsuutemme täysin eri ympäristöissä. Hän oli keskimmäinen ja joutui kamppailemaan saadakseen saman verran huomiota kuin vanhin tai nuorin. Hänestä tuli ekstrovertti, kaikkien kaveri ja yksi minun elämäni sankareista. Kuka olisi osannut arvata, että lapsuuden taistelut olivat liian kovat hänelle. Hän nauroi, huusi ja oli kaikessa mukana, koska ei uskaltanut itkeä ja jäädä jalkoihin; eihän kukaan olisi huomannut. Oli pärjättävä ja taisteltava. Vanhemmillakaan ei ollut niihin aikoihin rahaa niin paljon kuin nykyään. Sisko ei saanut mopoa, ei uutta pyörää, ei mitään ylimääräistä. Hän oli silti isän tyttö, ikuinen poikatyttö, joka juoksi rakennustyömaalta toiselle ja auttoi autojen laitossa.

Sitten tulin minä - iltatähti. Olen paljon nuorempi kuin muut ja siksi aivan toisenlaisessa asemassa. Minulla oli ihailijoita joka suunnalla. Kaikki neljä sisartani pitivät minusta huolta, samoin isä ja äiti. Sukulaiset ravasivat meillä päivä toisensa jälkeen. Minun ei tarvinnut olla mitään. Heille riitti, että elin ja olin paikalla. Minua puhuteltiin, vaikka ujouksissani en puhunut takaisin. Minusta tuli introvertti. Minä sain kaiken huomion pyytämättä. Myöhemmin sain myös skootterin ja hevosen; olen isän tyttö. Ja ihan toisella tavalla kuin sisareni. Minä olen aina ollut erityisasemassa enkä koskaan joutunut taistelemaan mistään. Minun ei tarvinnut oppia sellaista. Riitti, että olin läsnä. Siksi minusta tuli tällainen: alistuvainen ja heikko.

Eivät asiat noin yksinkertaisia ole, syitä on monia. Mutta siinä on yksi. Minä en uskalla olla sisareni kaltainen, hän taas ei uskalla elää kuten minä. Toinen meistä pelkää heikkoutta, toinen esiintulemista. Me elämme eri taajuuksilla ja juuri siksi olemmekin niin lähellä toisiamme.

Minä vain pelkään, että hän vielä hukkuu siihen lasiin.