Johanna Kurkela - Hetki Hiljaa

Opeta minut itkemään
Nämä pelot pelkäämään
Ehkäpä yö ne voi viedä mennessään

Minä menin poliklinikalle puoli tuntia liian aikaisin ja pelkäsin, että he ovat unohtaneet minut jälleen. Eivät olleet. Aikani olikin puoli kaksitoista ja pääsin sisään muutamaa minuuttia yli sen. Lääkäri kätteli ja kyseli venäläisaksentillaan, kuinka olen voinut. Itkin ja kerroin. Hän sanoi, ettei lääkkeitä koskaan saa lopettaa ominpäin. Moittikin hieman. Lopulta sain käsiini reseptin: vahvemmat unilääkkeet ja Diapamia ahdistukseen. Sain myös sairauslomaa. Olen kotona aina elokuun kolmanteen päivään asti. Ehkä se on hyvä.

Nyt minä istun tässä tietokoneen ääressä ja katselen, kuinka rakas pelaa Wiin tanssipeliä. Hän hyppii, pomppii ja intoilee. Minä hymyilen heikosti, koska olen niin tyhjä, etten muuta jaksa. Tämä päivä on ollut aivan liian rankka. Ensin lääkärin luokse itkemään, sitten häpeillen apteekkiin ja sydän pamppaillen työpaikalle. Rakennus oli lähes tyhjä, suurin osa ihmisistä oli vielä piirillä. Esimies tuli käytävällä vastaan, ja luulin pyörtyväni. Ojensin lääkärintodistuksen itkuen nieleskellen. Työnantaja oli ihmeissään - minä lähdin vaisuna pois.

Viimeisimpänä ajoin kotiin - vanhempieni kotiin. Koira tuli haukkuen ja häntä heiluen vastaan. Se hyppi portilla minua päin ja oli niin iloinen, ettei tiennyt, kuinka päin sen olisi pitänyt olla. Minä nauroin sille ja suuntasin kasvimaalle, missä isä ja äiti laittoivat herneenversoille tukikehikkoja. Sanoin suoraan, että en mene töihin reiluun kuukauteen. Molemmat olivat hämmästyneitä, isä tapansa mukaan vaivaantunut. Asiasta puhuttiin loppujen lopuksi yllättävän vähän; taisin itse vaihtaa jatkuvasti puheen aihetta.

Nyt olisi edessä kuukauden toipumisjakso. Toivunko tästä ikinä? Kiitos teille, jotka uskotte minuun. Olette tärkeitä.