Sun äänellä jäi soimaan uhkaus siitä
Että yksin en selviä
Olen jälleen kotona. Torstai-iltapäivästä aina tähän iltaan asti olin toisessa maailmassa. Heinola ei ollut Heinola, se oli kuin toinen valtakunta, toinen planeetta, toinen ulottuvuus. Siellä ei puhuttu töistä tai ahdistuksesta. Neljään päivään ei tarvinnut laskea kaloreita tai miettiä painoa. Sai juoda ja syödä, laulaa ja uida. Oli helppoa tutustua uusiin mökkinaapureihin, hyppiä veneessä keskellä järveä ja laulaa kannatuslauluja jääkiekkojoukkueille.
Nyt olen taas täällä. Yli sata ajokilometriä takana, ja tuntuu kuin olisin jälleen läpäissyt aikaportin. Täällä kaikki on arkista ja kuivaa, mökillä sadekin oli kauniimpaa. Täällä odottivat perjantain sanomalehti, kastelua kaipaavat viherkasvit sekä vanhentunut maito jääkaapissa. Ja ennen kaikkea: ahdistus.
Ahdistus alkoi oikeastaan hiipiä jo tänään iltapäivällä. Se muistutti olemassaolostaan heti, kun joku kysyi monelta lähdemme kotiin. Me kaksi. Muut jäivät saareen. Minä olen ainoa, jolla on huomenna velvollisuuksia. Muut ovat lomalla. Ahdistuin siitä tiedosta niin. Minä herään huomenna viideltä ja olen töissä jo kuudelta, kun muut vasta kääntävät kylkeä. Toiset nousevat kahdeksalta juomaan kahvia ja katselemaan rauhaista järveä, minä valmistaudun piirille. Rakaskin vasta heräilee niihin aikoihin; onhan hänelläkin nyt edessään viikon mittainen loma.
Minä olen niin katkera siitä, että toiset ovat terveitä. He tekevät työtä reippaina ja elämäniloisina, nauttivat ansaituista lomapäivistä ja lähtevät jälleen töihin ansaitakseen lisää vapaata. Minun nilkoissani painavat työn ja velvollisuuksien kahleet. Ne ovat niin raskaat, että tahtoisin mieluummin vain painaa pääni tyynyyn ja levätä. Tahtoisin kerrankin sulkea silmät rauhassa ja sanoa, ettei nyt ole kiire minnekään. Pelkään, ettei minusta koskaan tule sellaista.
Huomenna pitäisi soittaa lääkärille. Soitimme koko viime viikon ristiin. Ensin minä tavoittelin häntä kahdesti, sitten hän soitti minulle sellaisella hetkellä, kun en kyennyt vastaamaan. Onneksi hän jätti vastaajaan viestin ja pyysi soittamaan maanantaina. Nyt vain mietin, onko minulla enää rohkeutta tehdä sitä. Tarvitsen sairauslomaa ja lääkkeitä, mutta pelkään niitä kumpaakin. Lääkkeet tekevät minusta tokkuraisen, sairausloma vie minusta viimeisenkin terveyden merkin - työn.
Nyt pitäisi jo olla unten mailla, mutta olen liian väsynyt nukkuakseni.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
3 comments:
Et ole yksin ahdistuksen otteessa, olen täällä kaukana vierelläsi, tartun käteesi, kuljen kanssasi ja vielä joskus suomme hymyn toisillemme, onnellisesti tietäen elämän voittaneen.
Minunkin juhannukseni oli kuin toisesta maasta, olin äitini luona maalla, hänen uudessa somassa pikkutalossaan järven rannalla. Olimme vain äitini, hänen siskonsa ja minä. Tunsin itseni vapaaksi ja keveäksi. Söimme, joimme, lauloimme, tanssimme, itkimme, nauroimme, puhuimme, halasimme. Minäkin uskalsin näyttää tunteitani, itkin kuunnellessani heidän laulavan minulle "Kuudenikäinen". Olen jo kahdenkymmenen ja todeksi on muuttunut leikit lapsuuden, todellisuus johon en ole vielä valmis, jota heikot hartiani eivät jaksa kannatella. Sitä en pystynyt sanomaan ääneen, mutta itkin. Itkin, häveten kyyneleitäni, kunnes täti tuli halaamaan lujasti ja tuska haihtui hetkeksi, kuin usva peilityynen järven pinnalta.
Kun palasin meluisaan pääkaupunkiin, arki puski sisälle jo junan ikkunasta. Kotona minua odotti ulkomailta palannut poikaystävä, joka oli pettänyt. Ei ensimmäistä kertaa, tiedä kuinka monennetta. Hänen pikkusiskonsa soittaa lentokentän vessasta ja kertoo, koska hän ei halua veljensä satuttavan minua. Minä en tunne mitään. Aavistin sen. Mutta sattuu se silti.
Kulta suutelee ja antaa tuliaishajuveden, kertoo kuinka ajatteli matkalla vain minua, vain minua, että olen hänelle tärkeintä maailmassa. Hän valehtelee hymyilevin huulin ja minä en enää jaksa. Hymyillä. Uskoa valheisiin. Sanon, että voit lähteä. Mene, mene. Pois. Tiedämme molemmat tietävämme, ei siihen sanoja tarvita. Hän on hiljaa, pakkaa treenikassiin pari paitaa, kysyy missä on sateenvarjo. Ulkona sade huuhtelee surua kaduilta pois. Ojennan sateenvarjon, hän ei halaa kun lähtee. Tiedän, että se on nyt ohi.
Olen jatkanut tähän asti, koska en ole jaksanut olla yksin. En edelleenkään jaksa olla yksin, mutta tässä suhteessa kaksin on vielä vaikeampaa. Itken koko illan, itken vain. Yksin. Poltan tupakan ikkunanraossa ja yritän unohtaa. Tunnen tuskan keskellä outoa vapautta, riemuakin. Minulla oli voimia olla jatkamatta show'ta. Enemmän, kuin olisin koskaan kuvitellut.
Nyt on jo yö, eikä uni tule silmiin, vaikka niin väsyttääkin. Olen yksin ja urbaanipupu tanssii katulampon ympärillä polkkaa. Aamulla koittaa uusi päivä, jota en halua nyt ajatella. Tiedän selviäväni siitäkin iltaan ja taas seuraavaan aamuun, kuten aina olen selvinnyt. Kun ei ajattele liikaa, vain tunti kerrallaan, toisinaan minuuttikin.
Anteeksi pitkä tarinani kommenttilootasi tukkeeksi, mutta tuli vain tarve jakaa jonkun kanssa, jonkun joka ei tunne minua kasvosta kasvoon, jonkun jolle ei tarvitse kaunistella totuutta ja keksiä hienoja juonenkäänteitä.
Uskallathan kertoa lääkärillesi, ettet jaksa. Tarvitset lomaa, lääkkeitä, rauhaa. Ei uupumisessa ole mitään hävettävää, et ole pettänyt kenenkään odotuksia. Elämä on vain välillä niin rankkaa, liian rankkaa meille. Voimat uupuvat. Niin kuin bakteerin saaneen kroppa uupuu, nostaa kuumetta, työntää nuhaa pisaroina ulos. Ei se ole sen kummempaa. Tarvitaan lepoa ja aikaa. Että jaksaa taas. Kyllä me vielä joskus jaksamme, ja jos sinä et jaksa juuri nyt uskoa siihen, minä yritän sinunkin puolestasi. Ajattelen sinua. <3
ihmemaan jenny: Minä odotan sitä aikaa kovasti. Odotan, että saan jälleen iloita ja olla oma itseni. Nyt lihakset ja mieli kilpailevat energiahippusista keskenään. Olen sekä fyysisesti että henkisesti niin väsynyt, etten tiedä onko tämä enää edes mahdollista. Siksi toivoisinkin, että löytäisin jälleen valon ja rauhan.
Sinullakin on ollut rankkaa - aivan liian rankkaa. Meitä molempia painaa puhumattomuuden taakka. Tuntuu niin vaikealta sanoa vanhemmille, että olen heikko, etten taaskaan jaksa. Ja sitten jokin aivan pieni asia riittää nostamaan kaikki tunteet pintaan. Minulla se on juuri tuo samainen Kuudenikäinen. Lauloimme sitä esikoulun kevätjuhlassa, kun olin kuusivuotias. Muutaman viikon päästä minäkin olen kahdenkymmenen. "Leiki, leiki lapsonen, kaiken muuttaa huominen." Todeksi muuttuivat leikit lapsuuden - enkä minä kestä sitä todellisuutta.
Olit vahva jättäessäsi poikaystäväsi. Minulla oli voimia olla jatkamatta show'ta. Enemmän, kuin olisin koskaan kuvitellut. Toivottavasti minullakin on tarpeeksi voimia myöntää heikkouteni ja avuntarpeeni.
Ps. Blogisi on lukittu nykyään? Olisiko minun mahdollista saada lukea sitä vai onko nykyään kyseessä täysin yksityinen blogi?
saitko yhteyden lääkäriin?
minulle rutiinit tuovat turvaa. täytyisi koko ajan olla jotain suuniteltua tekemistä, ettei ehtisi sukeltaa oman sairautensa pyörteisiin. pitäisi olla menossa ja juosta paikasta toiseen... tai sitten vain nukkua. ne ovat pakokeinoja. keinoja, joilla paeta itseä.
siksi vkonloput ovat tuskaisia. toisaalta on ihanaa vain olla ja vaikka lukea. mutta niin helposti alan syödä tekemättömyyteen. ja sitä pelkään alituisesti. nyt meillä alkaa tämän viikon jälkeen töissä viiden viikon loma, enkä tiedä miten selviän ilman arkirutiineja...
mutta toivottavasti sait yhteyden lääkäriin ja pystyit puhumaan tilastasi rehellisesti. ja asiat saataisiin kuntoon. sinut saataisiin kuntoon.
hymyjä sinne :)
Post a Comment