Phantom Planet - Nightmare

There's a nightmare in my closet
It's never gone away

Rakas silitti hiuksiani ja rauhoitti tärisevää ruumistani. Hän painoi hikisen ruumiini itseään vasten, sillä minun oli kylmä. Kuiskasin hiljaa, että minua oikeasti pelottaa. Hän kosketti kasvojani, veti takkuuntuneita suortuvia pois naamaltani ja sanoi, että minun pitäisi varata aika psykiatriselle, että minä en saisi luovuttaa. Minä olin vain hiljaa ja kuuntelin. Koetin taltuttaa sisällä riehuvaa raivoa, epätoivoa ja pelkoa. Yritin saada itseni ja ruumiini hallintaan, mutta minä vain tärisin. En kyennyt edes hengittämään tasaisesti. Lopulta vaivuin uneen, lähes kahden tunnin taistelun jälkeen.

Tämä kaikki alkoi eilen. Se alkoi rakkaan viattomasta pyynnöstä, jonka tarkoitus oli vain parantaa meidän kummankin oloa. Minä kuitenkin vetäydyin pois ja kuiskasin, ettei hän koskaan voisi ymmärtää minun näkemystäni asiasta. Samassa kaikki kipeät muistot, tahattomat loukkaukset ja sisälle padotut tunteet vyöryivät päälle. Kaikki sumeni silmissä ja ajatukset olivat yhtä puuroa. Minä itkin ja huusin, keinutin itseäni ja juoksin huoneesta toiseen. Pakkasin jopa matkalaukkua valmiiksi; sanoin lähteväni tästä asunnosta, tulevani takaisin ehkä tiistaina jos silloinkaan. Lopulta, pitkän taistelun jälkeen, palasin takaisin sänkyyn. Minä vain toistelin, ettei hän ymmärrä minua, ettei meidän ole hyvä näin, ettei meidän suhteemme kestä tätä. Olemme karikkoisella tiellä, eikä tämä kestä enää kauan. Puheeni sekottui itkuun ja lopulta koko sänky tärisi itkuni voimasta.

Kaikki alkoi selvitä pikku hiljaa. Minä alistuin pahalle ololle ja pyysin halausta. Sitten sanoja alkoi putoilla suustani. Kuiskaten ja yhä täristen kerroin, ettei minusta nyt ole huolehtimaan itsestäni ja tästä asunnosta. Siinä on jo ihan tarpeeksi, että herää, lähtee töihin ja selviää vielä kotiin asti. Jokainen liike vaatii harkintaa. Jokainen teko on uhraus. Rakas halasi lujempaa eikä osannut sanoa mitään. Hetken kuluttua alkoi hänkin kertoa. Tuli ajatuksia minusta, meistä ja ruuasta. Itketti, kun pelkäsin niitä sanoja valheiksi. En sanonut enää mitään. Makasimme siinä hiljaa, pelokkaina ja loppuunpalaneina kumpikin. Minä tärisin ja rakas toi turvan.

En kyennyt lähtemään tänään töihin.

David Cook - Straight Ahead

So take a minute just to breathe
And think of everything you wanted
And what you got instead

Minä olen yrittänyt selvitä. Olen syönyt, nukkunut ja nauranut. Viikonloppu hurahti Scrabblen ja mölkyn parissa. Tuli grillattua, paistettua muurinpohjalettuja sekä juotua paljon viiniä. Kaloreita kertyi, mutta yhtään en varmasti saanut kulutettua.

Aina ei kuitenkaan riitä, että yrittää selvitä. Olen niin loppu. Töissä minua odottaa raskas viikko, sitä seuraavana vaihtuu työympäristö. Joudun vaikeimpaan ja inhottavimpaan mahdolliseen tehtävään. Haluaisin huutaa, mutta minusta ei ole siihen. Olen vain tyytynyt hiljaisiin nyökkäyksiin. Vasta kotioven takana olen uskaltanut kohdata raivoavan kyynelmeren.

Nykyään jokainen kyynel aiheuttaa pelkoa ja ahdistusta. Pelkään, etteivät ne koskaan lopu. Eilen illallakin itkin yli neljäkymmentä minuuttia putkeen. Sitten kaivauduin hetkeksi rakkaan kylkeen - hän oli hämmentynyt ja huolissaan. Mutta pian kyyneleet tulivat jälleen. Ne kastelivat rakkaan paidan sekä lakanat ja ravistelivat minun kehoani. Hoin päässäni, etten enää jaksa tätä, että tämän on loputtava, etten jaksa tätä, että tämän on loputtava. Ääneen en uskaltanut ajatuksiani sanoa. Lopulta uni tuli ja vei itkuisen mielen.

Nyt olisi jälleen edessä uusi yö, uusi aamu ja raskas päivä. Minun täytyy jaksaa; en saa luovuttaa ja olla heikko.

Stella - Tulva

Kunpa tulvisi taas, veisi osan mukanaan
Ei sen väliä kumpaan ryhmään minut luetaan
Ja vaikka taidan aavistaa, vettä keuhkot täynnä vajotaan

Kaksi päivää on taas vierähtänyt. Yritin kirjoittaa eilen, kun kurkku oli taas raavittu rikki ja nenässä haisi oksennus. En kyennyt. Itkin vain. Sain sentään soitettua psykiatriselle ja jätettyä soittopyynnön omahoitajalleni. Tunsin hetken aikaa helpotusta.

Tänään oli raskas päivä töissä. Juuri kun olen valmistautunut ajatukseen sairauslomasta, esimies saapuu luokseni ja pyytää kehityskeskusteluun. Palkka nousi ja sain reippaasti kehuja. "Kerrothan sitten, jos tulee jokin henkilökohtainen ongelma, joka saattaa vaikuttaa työntekoon. Yritetään sitten yhdessä löytää ratkaisu tai ainakin helpottaa oloasi täällä." Kuinka voisin kertoa? Ja kuinka oloani voisi helpottaa työpaikalla? Se on ehkä ainoa paikka, jossa en tule miettineeksi syömistä. Siellä on muutamia ihmisiä, joiden seurassa on hyvä olla. Ja silti, kaiken tämän väsymyksen ja pahan olon keskellä sekin aiheuttaa ahdistusta.

Nyt olisi jälleen aika käydä nukkumaan. Viime yö meni jälleen levottomissa tunnelmissa. Ensin uni ei tullut, sitten se vyöryi luokseni henkeäsalpaavien painajaisten kera. Heräsin neljältä aamulla sohvalta, vaikka olin käynyt nukkumaan omassa sängyssä. En muista siirtyneeni. Minulla olisi ollut sen jälkeen vielä tunti aikaa nukkua, mutta kysymykset pyörivät päässä. Miksi juuri minä sairastuin syömishäiriöön? Miksi masennukseen? Miksi minä kärsin unihäiriöistä enkä kykene nukkumaan arkena syvää unta? Miksi olen niin levoton ja ahdistunut? Miksi, miksi, miksi?

Omahoitajani ei soittanut.

Sia - Natale's Song

I'm in the wars
Can't speak for crying
Close all the doors since I am dying

Nyt takana on mökkireissu ja sunnuntaikaaos. Maanantaikin alkaa olla lopuillaan. Pian on ohi tiistai, keskiviikko ja torstai. Sitten on edessä taas yksi viikonloppu ja uudet ahdistuskohtaukset sunnuntaina.

Olosuhteisiin nähden viikonloppu mökillä meni hyvin. Söin paljon ja yritin olla ajattelematta kaloreita, vaikka jatkuvasti tiedostin sipsien ja karkkien määrän vatsassani. Siihen päälle vielä tuhti aamupala ja laseittain viiniä, niin kaaos on valmis. Yllättäen raskaimmaksi muodostui kuitenkin ajatus maanantaista, työviikon aloituksesta. Näin painajaisia ja stressasin. Laskin tunteja ja nyyhkin salaa vessassa. Kädet tärisivät, kun oli aika lähteä kotiin.

Kotona tilanne ei helpottunut. Itkin, itkin, itkin. Tärisin, söin ja itkin. En edes kyennyt oksentamaan. Mietin vain, että minun on pakko saada sairauslomaa, että en kestä, että minusta ei ole elämään tässä maailmassa. Uni tuli vasta reippaasti yli puolenyön jälkeen, en tiedä tarkasti. Lopulta ruumis vain antoi periksi riehuvalle mielelle. Tuli aamu, tuli työpäivä.

Nyt on jo ilta ja minä olen hengissä. Selvisin käsien tärinästä töissä, paniikkikohtauksista rappukäytävissä sekä heikotuksesta, joka vei jalat altani kuudennessa kerroksessa. Olen voittaja, vaikka en tunne olevani. Tunnen itseni heikoksi ja häviäjäksi. Silti koen olevani liian terve soittaakseni psykiatriselle ja pyytääkseni apua.

Stella - Puitten sylissä

Kuka pitää huolta
En tiedä kenen vastuulla
On kaikki nämä päivät
Kaikki nämä päivät ja yöt

Olen kipeä. Viimeksi olin poissa töistä maaliskuun alussa, mutta silti tuntuu, että teen väärin. Samaan aikaan työterveyshoitajan luona oli kaksi muutakin työpaikaltamme. Tiesin, että asetan ihmiset pulaan yli kymmenen muun poissaolijan tavoin. Vaikka eihän se minun vikani ole, että yöllä nousi kuume ja aamulla olin pitkään tokkurassa. Nyt flunssa alkaa painua taka-alalle, mutta häpeä painaa rintaa.

Muutamia tunteja sitten minua pelotti kulkea kaduilla. Pelkäsin, että joku töistä on tullut tähän kaupunkiin ja näkee rakkaan viemässä minut ravintolaan syömään. Vaikka molemmat olimme kipeitä, emme viitsineet perua pöytävarausta. Niinpä minä kipitin kiltisti valkeissa korkokengissäni italialaiseen ravintolaan ja esitin tervettä. Eteeni kannettiin parsaa, vasikkaa, pancettaa sekä marinoituja mansikoita. Join kallista viiniä ja viimeisenä lusikoin suuhuni pehmeää zabaionea. Kalorit kipusivat pilviin; nyt oksettaa.

Onneksi huomenna puhaltavat uudet tuulet. Auto kaartaa mökkirantaan ja minä saan rauhan aina sunnuntai-iltaan asti. Kaipaan veden läheisyyttä ja tunnetta siitä, että kaikki selviää.

Stella - Rauhoitettu

Miten osaisin mä olla niin kuin nuo muut
Vai onko jossain joku paikka, jonne kuulun
Miissä toiset samanlaiset mua oottaa
Planeetalleen jo palaamaan

Kurkku on kipeä ja ääni maassa. On täytynyt siivota, vaikka ei jaksaisi. Kohta täytyy esittää elämäniloista ja reipasta, vaikka ei jaksaisi. Tahtoisin vain huutaa oven takaa, että meille ei saa tulla. Tahtoisin näyttää punaiset rystyset ja aukaista suun, jotta jokainen pilalle mennyt hammas paistaisi kirkkaasti. Nyt on niin paha olla, että tekisi mieli oksentaa purukumikin pois suusta.

Tänään ystävä katsoi hämmentyneenä, arvostelevasti, kun sanoin, etten enää jaksaisi lukea. Kaksi ja puoli viikkoa pääsykokeisiin. Minut on imaistu kuiviin kaikkien näiden vastoinkäymisten myötä, mutta hän ei ymmärrä sitä. Hän ei tahdo ymmärtää. Hän on itse niin terve ja määrätietoinen, ettei ymmärrä, kuinka heikko ihminen voi olla. Me olemme kasvaneet erillemme. Toista se oli vielä viisi vuotta sitten, kun maailmamme kietoutuivat täydellisesti yhteen.

Onneksi rakas osaa yllättää. Toissapäivänä hän kantoi minulle yllätyksen kotiin - sellaisen, jota olin himoinnut jo pitkään. Hän pyysi minut syliin, "ihan hetkeksi vain", hymyili ja antoi pienen kultaisen paketin. Siellä se oli, minun aarteeni. Olin niin iloinen monta tuntia. Hymy hyytyi vasta, kun unen oli määrä tulla.

Nyt täytyy jatkaa siivousta, ehkä leipoakin. On asetettava pääsykoemateriaali järjestykseen ja näytettävä siltä, että elämä on ottanut voiton.

Jordin Sparks - You'll Never Walk Alone

Walk on, walk on, with hope in your heart
And you'll never walk alone

Lilja Sofia osui siihen kaikkein heikoimpaan kommentillaan. "saat olla niin heikko kuin olet. mutta et ole yksin. koskaan." Minun on niin vaikea olla heikko, kun pelkään, ettei kukaan ole kannattelemassa. Pelkään, ettei kukaan ota vastaan, kun putoan. Tässä maailmassa, tässä kaupungissa, tässä asunnossa, jopa tässä suhteessa tunnen olevani niin yksin. Eikä se ole ihme. Kuinka kukaan voisi ymmärtää ja olla läsnä, kun minä en anna? Minä sulkeudun ja suojaan itseni. Ystäville esitän terveempää kuin todellisuudessa olen, rakkaan edessä olen sirpaleina, mutten anna hänen koota minua. En anna kenenkään tulla tarpeeksi lähelle.

Rakas ei tietenkään voi edes ymmärtää tätä maailmaa täysin, vaikka olenkin jo toinen tyttöystävä, joka kärsii syömishäiriöstä ja masennuksesta. Minä sentään olen hieman toiveikkaampi tapaus; en makaa letkuissa sairaalassa vaarassa kuolla sydänpysähdykseen ja annan itsestäni muutakin kuin kovan ulkokuoren. Mutta en usko, että kukaan voi päästä sairauden ytimeen vain seuraamalla sivusta. Toisinaan huomaan hänen ärtymyksensä, kun kymmenettä kertaa vaihdan vaatteita ja itkien valitan olevani lihava. Huomaan, kuinka hän kamppailee itsensä kanssa, kun minä sanon, että olen vain kasa läskiä ja että hän varmasti haluaisi mieluummin mallimittaisen tytön. Mutta minkäs minä itselleen voin. Tai hän itselleen ja omalle terveelle minälleen. Toinen meistä on terve ja toinen pahasti sairas. Näiden maailmojen kohtaaminen ei aina ole mutkatonta.

Nytkään hän ei ymmärrä, että minä vielä istun tässä koneella, vaikka normaalisti olisin jo odottamassa unta. Hän ei ymmärrä, kuinka minä pelkään huomista, pelkään arkea, pelkään kiirettä ja stressiä. Hänelle työnteko on mukavaa vaihtelua, illat rauhallista loikoilua ja harrastamista. Viikonloput ovat ihanaa vapaa-aikaa ja lomat tulevat silloin tällöin tarpeeseen. Minun näkemystään hän ei kykene sisäistämään. Minä pelkään työntekoa ja rutiineja. En uskalla jäädä paikoilleni, pelkään jämähtäväni. Lisäksi on niin paljon kaikkea, jota en pysty sanoin kuvailemaan. Onko ihmekään, jos rakas on hämillään minun ahdistuksestani ja peloistani? Kunpa minäkin olisin yhtä terve ja elinvoimainen kuin hän.

Ehkä nyt on aika painua peiton alle odottamaan aamua. Lasken tunteja, ja mahassa kiertää.