Walk on, walk on, with hope in your heart
And you'll never walk alone
Lilja Sofia osui siihen kaikkein heikoimpaan kommentillaan. "saat olla niin heikko kuin olet. mutta et ole yksin. koskaan." Minun on niin vaikea olla heikko, kun pelkään, ettei kukaan ole kannattelemassa. Pelkään, ettei kukaan ota vastaan, kun putoan. Tässä maailmassa, tässä kaupungissa, tässä asunnossa, jopa tässä suhteessa tunnen olevani niin yksin. Eikä se ole ihme. Kuinka kukaan voisi ymmärtää ja olla läsnä, kun minä en anna? Minä sulkeudun ja suojaan itseni. Ystäville esitän terveempää kuin todellisuudessa olen, rakkaan edessä olen sirpaleina, mutten anna hänen koota minua. En anna kenenkään tulla tarpeeksi lähelle.
Rakas ei tietenkään voi edes ymmärtää tätä maailmaa täysin, vaikka olenkin jo toinen tyttöystävä, joka kärsii syömishäiriöstä ja masennuksesta. Minä sentään olen hieman toiveikkaampi tapaus; en makaa letkuissa sairaalassa vaarassa kuolla sydänpysähdykseen ja annan itsestäni muutakin kuin kovan ulkokuoren. Mutta en usko, että kukaan voi päästä sairauden ytimeen vain seuraamalla sivusta. Toisinaan huomaan hänen ärtymyksensä, kun kymmenettä kertaa vaihdan vaatteita ja itkien valitan olevani lihava. Huomaan, kuinka hän kamppailee itsensä kanssa, kun minä sanon, että olen vain kasa läskiä ja että hän varmasti haluaisi mieluummin mallimittaisen tytön. Mutta minkäs minä itselleen voin. Tai hän itselleen ja omalle terveelle minälleen. Toinen meistä on terve ja toinen pahasti sairas. Näiden maailmojen kohtaaminen ei aina ole mutkatonta.
Nytkään hän ei ymmärrä, että minä vielä istun tässä koneella, vaikka normaalisti olisin jo odottamassa unta. Hän ei ymmärrä, kuinka minä pelkään huomista, pelkään arkea, pelkään kiirettä ja stressiä. Hänelle työnteko on mukavaa vaihtelua, illat rauhallista loikoilua ja harrastamista. Viikonloput ovat ihanaa vapaa-aikaa ja lomat tulevat silloin tällöin tarpeeseen. Minun näkemystään hän ei kykene sisäistämään. Minä pelkään työntekoa ja rutiineja. En uskalla jäädä paikoilleni, pelkään jämähtäväni. Lisäksi on niin paljon kaikkea, jota en pysty sanoin kuvailemaan. Onko ihmekään, jos rakas on hämillään minun ahdistuksestani ja peloistani? Kunpa minäkin olisin yhtä terve ja elinvoimainen kuin hän.
Ehkä nyt on aika painua peiton alle odottamaan aamua. Lasken tunteja, ja mahassa kiertää.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
2 comments:
hei, mikä vointi tänään?
kiitos kommentista (tai kahdesta :) meinasin tosiaankin jo suutuspäissäni heittää kengät pesukoneeseen - kun kyllä kone hoitaa!! mutta onneksi sitten jätin ne vain vessan lattialle haisemaan. harmittaa vain kun ovat hyvät ja uudehkot kengät. eikä se mitään, jos ne olisivat vain ulkopuolelta haisevat, mutta kun kissa päätti pissiä niiden sisään... ja siellä on ihan kunnon vuorisysteemit. kun meillä ei paljon sääntöjä tässä taloudessä ole kissan kanssa. MUTTA 1. kissat ei hypi pöydillä 2. kenkiin ja koneeseen EI kosketa. 3. viherkasveja EI syödä. en paljon vaadi. huh.
onneksi nyt ollaan jo kissan kanssa taas kaverit :D
ja tuosta työstä. se on nuorten tekstiilipaja missä alan nyt käymään. eli ommellen... minulle erittäin miellyttävää työtä ja samanikäisiä ihmisiä työkavereina. kyllä tykkäsin tänään jo tosi paljon. mikään konttorirotta minusta ei tulisi ikinä! hajoaa pää sellaisessa puuhassa. mutta missä saan käyttää käsiäni ja luovuuttani, niin se on tulevaisuudenkin haaveeni. odotan jo oikein, että pääsen taas huomenna ompelemaan! :D kivaa olla pitkästä aikaa innostunut jostain (ainakin sen masentavan vkolopun jälkeen)
tulipa taasen tekstiä. toivottavasti olen voinut hyvin, tai ainakin paremmin. mukavaa aina huomata kun olet jättänyt kommenttia.
hyviä öitä!
Post a Comment