Colbie Caillat - Feelings Show

I'm sorry it's taking me so long
To find out what I'm feeling
I wonder if it will come to me
Maybe not

On tyhjä olo. Niin tyhjä ettei sanotuksi saa. Tuntuu, ettei tätä aukkoa paikkaa edes ruoka - ahmimisen ja oksentamisen täydellinen kierre. Haluan ainoastaan hukuttaa itseni ihmismassaan, olla yksi muista ja täyttää turtuneen pääni alkoholilla.

Koko eilinen oli yhtä suurta vahinkoa toisensa perään. Valheet täyttivät suuni, pahat teot seurasivat aina kulman takana, väärät ajatukset hiipivät mielen syövereihin uudelleen ja uudelleen. Seurauksena oli rutkasti selittelyä, kyyneliä ja vaivaantuneisuutta.

Puoli tuntia olen koettanut päästä eteenpäin. Sanoja ei vain löydy. Kaksi haparoivaa kappaletta ja sekavat ajatukset. On vain mentävä eteenpäin itse, pysähdyttävä myöhemmin miettimään. Tänään tulee taas viina ja hämärtää mielen.

Simple Plan - Welcome To My Life

No, you don't know what it's like
When nothing feel alright
You don't know what it's like
To be like me

Nyt on tupaantuliaiset pidetty. Ihmisiä tuli ja meni, osa myös perui. Ulkopuoliselle tämä asunto on paratiisi: isot huoneet, valtaisat ikkunat, hillitty ja tasapainoinen sisustus. Silloin minäkin jaksoin olla tästä asunnosta iloinen ja ylpeä, kun muut kilvan kehuivat tätä ja istuivat sohvalla seurana. Mutta sitten tuli taas sunnuntai ja tämä, jota kodiksi kutsutaan, alkoi näyttää ahtaalta loukulta, jossa seinät kaatuvat päälle.

Olen käynyt psykiatrisella yli kuukausi sitten viimeksi. Viimeisestä käynnistä taitaa olla tänään tasan puolitoista kuukautta. Peruin yhden ajan korkean kuumeen takia enkä sen jälkeen ole uskaltanut varata uutta. Pitäisi kyllä. Minulla ei ole enää lääkkeitä, vanhat reseptitkin hukkuivat muutossa. Iltaisin tuntuu, ettei uni tule ilman unilääkettä, päivisin tuntuu ettei pärjää ilman mielialanappeja. Täällä asunnossa yöt eivät ole se pelottavin osa vuorokaudesta. Toisen vieressä on turvallista olla, kädenkin saa ympärilleen aina kun haluaa. Toista on iltaisin. Silloin minä vajoan omaan pahaan olooni, pelkoihini ja sekaviin ajatuskuvioihin. En päästä rakasta lähelle, komennan vain pois ja tiuskin. Lopulta tulee itku, joka ei lopu. Se saa raivon ja pelon yhtymään sisimmässäni ja tuntuu kuin itsensä satuttaminen olisi ainoa keino päästä karkuun sitä tunnemyrskyä.

Ehkä tämä ei johdu enää syömishäiriöstä; tässä on taustalla jotain muuta. Silti minusta tuntuu, että kaikki helpottaa ainakin hetkeksi, jos saan taas otteen kontrollista. Olen yrittänyt harjoitella. Yksinäisyys kuitenkin ajaa vanhoihin uomiin - ahmimaan ja oksentamaan. Iltapäivisin minulla on liikaa omaa aikaa, joka kuluu syömällä. Tänäänkin olen ehtinyt syödä pasteijoita ja jäätelöä, vanhat sipsinjämät hävisivät myös. Haluaisin jäädä kotiin sairastamaan, jotta voisin paastota päivästä toiseen ja kuihtua pois. Ruumiillisessa työssä paasto on muutoin täysin mahdoton ajatus.

Kunpa tämä kaikki olisi vain pahaa unta.

3 Doors Down - Here Without You

I'm here without you baby
But you're still on my lonely mind
I think about you baby
And I dream about you all the time

Päivät matelevat eteenpäin. Heräsin vuosi sitten ja nyt on vasta tiistai, vasta puolipäivä, vasta maaliskuu, olen vasta 19. Mikään ei tunnu riittävän ja silti kaikkea on liikaa. On liikaa kipua ja kärsimystä, liikaa kuolemaa ja itsensä tuhoamista. Olisipa sunnuntaikin ollut vain unta.

Kipu polttaa eikä se hellitä. Edes kaksi päivää sairauslomaa ei tunnu auttaneen. Näen vieläkin veren lumihangella, kahdesti katkenneen jalan ja pehmoisen turvan, jonka heiveröisiä karvoja hengitys ei enää liikuttanut. Kaula oli vielä lämmin, mutta ääntäkään ei enää kuulunut. Rapsutus korvan takaa - eikä mikään muuttunut. Pieni oli nyt taivaan laitumilla. Yhteiset vuodet vaihtuivat minuuteissa kultaisiksi muistoiksi ja kasvoja raastaviksi kyyneliksi.

Puoli tuntia myöhemmin minä pahoittelin kuraantuneita juhlahousujani ja punaista naamaani. Oli aika vastaanottaa uusi elämä; oli perhejuhlan aika. Minussa ei ollut iloa. Menetin arvokkaan kuuntelijan ja lohduttajan. Menetin paljon enemmän kuin ystävän. Se tiesi kaiken minusta: kuinka saada minut hermostumaan, kuinka nauramaan. Se tiesi, että minä olen sille hyvä. Se oli läsnä kun itkin, yhtyi ilonpitoon kun nauroin, hermostui kun kaikki ei ollut kohdallaan.

Nyt sen ei tarvitse enää hermoilla. Kipu on poissa. On vain vihreät niityt ja paljon porkkanoita. Samanlaista pakoa minäkin nyt tarvitsisin. Haluan piikin, joka vie minut pois kipeistä ajatuksista, vaikeista aamuista ja itsetunto-ongelmista. Haluan unohtaa ruuan ja leijailla ylös pilviin - kevyempänä kuin kukaan muu.

FBI - Syön tänään

Suurin pulma: mitä syön tänään
Seuraava pulma: mistä lisää syötävää

Tämä on ensimmäinen kerta, kun istun olohuoneen nurkassa ja kirjoitan. Tähän mennessä olen tyytynyt kirjoittamaan ajatuksia paperille lattialla maaten. Nyt pitäisi jälleen aloittaa kirjoittamaan myös tänne. Ja samassa kun tämä ajatus putkahtaa päähäni, tulee myös pelko. Osaanko? Kykenenkö? Mitä, miksi, milloin? Tämä on jälleen uusi askel kohti itsenäisyyttä.

Koti on vielä kovin keskeneräisen näköinen eikä edes tunnu kodilta. Onhan meillä kauniit verhot, ihana bonsai-puu sekä mielettömän hieno asetelma makuuhuoneessa. Ne kaikki tuntuvat omilta, mutta tämä asunto ei. Se saa minut jatkuvasti kyyneliin. Itken turvattomuuttani ja yksinäisyyttäni, tämän prosessin pituutta ja keskeneräisyyttä. Minä haluan jo löytää unelmieni maton ja jonkin kauniin ruokailuryhmän. Haluan päästä jo eroon viimeisitäkin muuttolaatikoista ja jätesäkeistä, joita vielä saattaa nurkista löytää. Haluan tästä jo kodin, oikean kodin.

Sunnuntaina on ristiäiset. Paikalla on puolet suvusta ja paljon myös pinnallisia, ei-toivottuja ihmisiä. Ja miten minä olen valmistautunut tähän päivään? Syömällä suklaata, oksentelemalla ja ahmimalla hirvittäviä määriä karkkeja joka päivä. Aivan niin, joka päivä. Minusta tuntuu kuin koettaisin täyttää tätä kodin jättämää tyhjää aukkoa ruualla. Pelkään, että ajaudun taas samaan pisteeseen kuin viime keväänä, että oksentamisesta tulee jokapäiväistä. Toisaalta taas odotan ja haluan sitä. Haluan tuntea, kuinka sappineste polttaa kieltä, ja tiedostaa vatsan tyhjyyden. Ja siltikin haluaisin ennemmin tuntea nälän nipistelevän vatsassa, juoda litroittain vettä ja sanoa juhlissa "ei kiitos, söin juuri". Tällä hetkellä minä olen vain järkyttävä syöttöporsas, valmiina ottamaan sunnuntaina vastaan paheksuvia katseita langanlaihoilta sukulaisilta.

Väliaika.

Pitäisi kai antaa viimeisiä väliaikatietoja ennen kuin meidän uuteen kotiimme saapuu yhteys. Pitäisi sanoa, että nyt olen terve, iloinen, elinvoimainen ja rakastan sitä asuntoa. Mutta eivät asiat ole niin. Minä olen sairas, buliminen, masentunut, sisäänpäinkääntynyt ja pelkään uutta kotiani. Viime viikon sunnuntaina aloin itkeä holtittomasti, kun isä ei hakenut minua kotiin, vanhempieni kotiin. Minulla vain oli tunne, etten kestä sitä asuntoa enää hetkeäkään.

Rakas tuli viikolla kotiin. "Oletko oksentanut?" Puna lehahti kasvoilleni, hengitys salpautui ja sain vain vaivoin sanottua, etten ollut. Valehtelin. Sydän löi kiivaasti ja vihasin itseäni, kun olin unohtanut vetää vessan kahdesti. Pintaan oli jäänyt sakkaa, joka paljasti minut. En tiedä uskoiko poika valheeni, tuskin. Nyt minusta on tullut vainoharhainen enkä aina tiedä uskallanko oksentaa. Pakkaan ruokaa sisääni ja tuntuu kuin vatsa räjähtäisi, mutta ruoka ei tule ulos. En uskalla työntää sormia kurkkuun, sillä pelkään, että todellisuus säikäyttää pojan. Koskaan ennen hän ei ole ollut näin lähellä syömishäiriötäni. Vaikka kesällä käytännössä asuimmekin yhdessä, päivittäin minä ajoin kotiin kastelemaan kukkia - ja oksentamaan. Minulla oli aina omaa tilaa ja turvaa. Nyt se on mennyttä.

Kaikesta huolimatta minä haluan parantua. Haluan oppia jaksamaan töissä, kotona ja parisuhteessa. Kunpa kaikki olisi taas hyvin...

Bryan Adams - Cuts Like A Knife

Now it cuts like a knife
But it feels so right

Nyt se on totista totta. Minä olen muuttanut pois vanhempieni luota. Minulla on oma koti, oma koti yhdessä rakkaani kanssa. Minä en ole enää kuntalainen enkä asu vanhempieni siipien suojissa. Minusta on tullut kaupunkilainen, joka maksaa itse laskut, vuokran ja ruuat. Minä itse pesen pyykit, silitän ja siivoan. Iltaisin kömmin nukkumaan rakkaan vierelle ja vanhemmille muistan soittaa vähintään joka toinen päivä. Niin se elämä kuljettaa.

Isälle tämä on raskasta. Olen iltatähti ja se ehdoton isin tyttö. Kaikki tapahtui niin äkkiä, ettei isä edes ehtinyt valmistautua. Nyt hän yrittää kaikin keinoin auttaa meitä: osti imurin, tekee lisää hyllyjä kaappeihin, lainaa autoa ja kiinnittää lamppuja. Kohta on kaikki tarvittava tehty, eikä isää enää tarvita niin usein. Mihin hän sitten aikansa kuluttaa?

Muuton haittapuoleksi on sanottava se, ettei meillä ole nettiyhteyttä ennen maaliskuun alkua. Voin siis kirjoitella hyvin satunnaisesti, kun saavun tänne vanhemmilleni ja maltan istahtaa koneen ääreen. Paljon ei kyllä ole sanottavaakaan. Kaikki on niin sekavaa ja olen yhä hämmästynyt siitä, että minä en enää kuulu tähän taloon. Minun huoneessani on nyt vuodesohva ja toisenlainen televisio. Tästä tulee vierahuoneen ja työhuoneen yhdistelmä, eikä minulla ole enää sijaa täällä. Eikä kuulukaan olla. Mutta silti se tuntuu niin peruuttamattomalta, vaikka vielä viime viikolla isä sanoi: "Muista sitten, että kotiin voit tulla koska vaan. Täällä on aina paikka sua varten." Niin, tämä on minun kotini niin kauan kunnes opin kutsumaan yhteistä kaksiotamme meidän ja minun kodiksemme.

En minä osaa avautua tämän enempää. Syömiset ovat retuperällä, paino heittelee ja mielialat vaihtelevat tuulen lailla. On aika raskasta nyt.

Avril Lavigne - How Does It Feel

I'm young and I am free
But I get tired and I get weak
I get lost and I can't sleep

Olo on niin sekava nyt. En tiedä pitäisikö olla iloinen vai surullinen? Vai sittenkin vihainen itselleni? On tapahtunut taas liian paljon liian lyhyessä ajassa. Se sekoittaa jo valmiiksi niin paljon. Kun siihen päälle tulee vielä pahoja, kipeitä sanoja, on kasassa kaikki aineet totaaliseen räjähdykseen. Eiliseltä jäi käteen ponin kauppakirjat, uuden asunnon avaimet sekä verille raavitut kyljet.