Stella - Silmäripset

Mikään tunnu ei miltään, onko hävitty peli tää
Miten sä mua kestätkään

"Sinulla on melko suuri riski sairastua krooniseen masennukseen."
"Sinä olet älykäs tyttö, hyvin älykäs."
"Sinun kognitiivinen tasosi tekee masennuksestasi hyvin vaikean."
"Oletko koskaan pysähtynyt ilmaisemaan ärtymystäsi, mahdollisesti jopa vihaasi?"
"Huomaatko yhteyden?"

Olin tänään omahoitajan luona. Olin hieman yli tunnin, vaikka aikaa oli varattu neljäkymmentäviisi minuuttia. Ahdistuin ensin, olin itkeä. Ei ollut asiaa, enkä olisi halunnut mennä turhan takia. Olin niin väsynytkin. Olin nukkunut vain neljä tuntia, kun lääke ei vaikuttanut; pyörin sängyssä neljään.

Itku oli tulla uudestaan loppuvaiheessa. "Onko sinun joskus ikävä isää?" Kyyneleet kihosivat silmiini. Nyökkäsin. Sanoin, että on kova ikävä. Isä oli joskus pahin vihollinen, sitten minusta tuli hänen vertaisensa. Hän valmensi minua, minä opetin häntä, me yhdessä muodostimme täydellisen joukkueen. Me risteilimme kahdestaan, kulutimme satoja euroja viinaan yhdessä illassa ja soitimme toisillemme jatkuvasti. Isästä tuli ystävä. Sitten minä lähdin ja isä jäi. Viisitoista kilometriä erottaa meidät välillä päiviksi. Välillä on vaikea sanoa, ettei tästä tule mitään, että nyt on paha olla. Silloin tahtoisi, että vanhemmat näkisivät minut koko ajan ja lukisivat minua. Nyt olen yksin. Niin helvetin yksin.

Keskustelutuokio herätti minut valtavaan suruun.