Hold my hand
While I'm sinking in the sand
Olen palannut. Tänne. Tähän asuntoon. Naapureita ei näkynyt pihalla, kun nousin autosta ja kannoin noutoruokakassin ylös toiseen kerrokseen. Se oli sydämelle raskaampi taakka kuin käsille. Mutta rakas ilahtui. Hänen katseensa kirkastui, hän suuteli minua pitkään ja selitti innoissaan, että haluaa viedä minut hotelliin viikonvaihteessa. "Syntymäpäiväsi kunniaksi, kultarakas."
Olen ollut pois vain kaksi yötä, mutta se tuntuu ikuisuudelta. Olen nähnyt yli viisi painajaista yössä, herännyt eri paikasta kuin missä kävin nukkumaan ja luullut kuolevani. Kun äsken katsoin kylpyhuoneen peiliin, en nähnyt auringon ruskettamaa ihoa ja poskipäitä vallanneita pisamia. En huomannut, että aurinko oli tarttunut hiuksiini ja vaalentanut niitä entisestään. Näin vain tummat pussit silmien alla sekä lattiaan suuntautuneet suunpielet. Vielä perjantaina minä nauroin vapautuneesti, kun kelluin uimapatjalla keskellä järveä. Kuvittelin kalojen napsivan minua varpaista ja kellahdin kumoon aina väistäessäni niitä. Nousin pintaan nauraen ja unohdin hetkeksi, kuinka paljon minuun koskeekaan.
Nyt olen taas kotona ja ahdistus on juurtunut syvälle. Söin noutoruokaa. Siinä on rasvaa. Rasvaa ja kaloreita. Lisäksi söin muutaman salmiakin. Siinä on sokeria ja kaloreita. Hiilihydraatteja. Oksenna, pääni huutaa. Oksenna, sinä lihonut paskiainen, oksenna. Toinen ääni kuiskii, että on parempi aloittaa puhtaalta pöydältä huomenna: syödä kurkkua ja porkkanaa, muutama tomaatti myös. Se käskee painaa pään tyynyyn ja nukahtaa. Se sanoo, että huomenna on uusi päivä. Minä en tiedä kumpaa uskoa. Tuntuu, että halkean kahtia. En uskalla oksentaa, en syödä, en edes nukkua. Olen kahden vaiheilla ja putoamassa rotkoon.
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
2 comments:
osoitteeni on blogini reunapalkissa, heti esittelyni alapuolella. olisi ihanaa saada sinulta postia ihan henkilökohtaisesti, ihan mitä vain. saa kirjoittaa huonosta olosta tai pienistä hyvistä asioista, jos niitä on. minä kyllä luen ja vastaan.
olet niin oikeassa (mitä kirjoitit blogiini) Hän pitää minusta tällaisena. ei Hän niin muuten sanoisi. ja minää haluan luottaa Hänen sanoihinsa. miksi minun sitten pitäisi laihtua, miksen voi vain olla tyytyväinen itseeni, jos tiedän, että tärkeä ihminen elämässäni on minuun juuri tyytyväinen tällaisena eikä halua minun laihtuvan.
Hän on nähnyt minut hyvin pienenä. tuli minua osastolle katsomaan kerran. jotenkin vai kuvittelen, että kun Hän on nähnyt minut laihana, ei Hän voi sietää minua lihavempana. vaikka minä olen nyt NORMAALI (jeesus, usko se!) normaalinormaalinormaali. mutta miksi se kuulostaa niin kamalalle? kun vain osaisi itse olla tyytyväinen itseensä... voisi elää itsensä kanssa tasapainossa. mutta riittäisikö se, että toinen pitää kauniina tämän kokoisena? pystyisinkö unohtamaan omat unelmani ja oman itseinhoni. en tiedä.
ei, enkä halua että Hän joutuu katsomaan vierestä kuin minä taas kuihdun. vajoan johonkin, jossa ei ole sijaa muille. jossa ei vain muita enää ole, kuin oma laihuus ja kuolema. en tietenkään halua sitä. nyt sitä ymmärtää, kuinka paljon lähimmäisiä satuttaa katsoa toisen murenemista, kun ei voi oikein tehdä mitään - vain toivoa parasta ja yrittää löytää ne oikeat sanat. minä en halua takaisin siihen. minä haluan taistella sitä vastaan ja minä haluan vielä sanoa Hänelle jonain aamuna, että minulla on nälkä. saisinko kaksi leipää juustolla, kiitos rakas.
ja se riemu korvaisi kaiken sen kivun mitä on joutunut kokemaan.
voimia alkavaan viikkoon. kirjoittele, jos/kun voimasi riittävät.
halaus <3
kiitos hirmuisesti jättämistäsi sanoista, jokainen niistä merkitsee. mun on nyt hirveän vaikea elää sanoin. minä epävarma tahdon pois kilot, jotka ovat tulleet lääkkeiden takia. minun täytyy. en uskalla puhua tästä kenellekään. ei näin täytyisi olla, ei saisi. heräisinpä tästä painajaisesta.
Post a Comment